Mennään reilu viisikymmentä vuotta ajassa taaksepäin. Ekaluokkalainen Kaarlo Kalliala piirtää vihkoonsa kaksi kuvaa. Ensimmäisessä on järeä orjantappurakruunu ja kolme ristiä. Se on pitkäperjantai. Toisessa, pääsiäiskuvassa, on kukko, tipuja ja pääsiäismunia.

Pääsiäisenä 2011 Kaarlo Kalliala on Turun piispa, mutta saattaisi edelleen piirtää vihkoonsa tipuja.

— Ylösnousemusta on vaikea kuvata ja kuvittaa, koska kukaan ei ole sitä nähnyt. Taiteessa ylösnousemusaihetta on käsitelty paljon harvemmin ja vähemmän vaikuttavasti kuin ristiinnaulitsemista. Siksi sellaiset yleiset ja ei niin järin kristilliset symbolit kuin pajunkissat, narsissit ja tiput istuvat pääsiäiseen — kunhan siellä ensin on ne kolme ristiä ja orjantappurakruunu ja kunhan ylösnousemusta ei unohdeta, Kalliala sanoo.

Pajunkissojen ja tipujen ohella monen pääsiäiseen kuuluu notkuva ruokapöytä. Kalliala ymmärtää sen, mutta muistuttaa, että jotta juhla tuntuisi juhlalta, tarvitaan rytmi. Vasta paaston jälkeen pääsiäisen juhla erottuu selvästi. Tänä vuonna Kallialan oma pääsiäiseen valmistautuminen meni työmatkojen vuoksi sen verran sekaisin, että paastoaminen jäi.

— Paastonneelle ruoka on hieno asia. Kun on paastonnut, pääsiäisyön messun jälkeen on jännä tilanne. Toisaalta ajattelee, että vihdoinkin paasto loppuu, ja toisaalta on haikea olo: nyt tämä erikoinen olemisen tapa loppuu.

— Kyllä pääsiäispöydässä kannattaa ennakoida taivaallista ateriaa, mutta jos pelkällä syömisellä yrittää korvata pääsiäiseen kuuluvan viattoman kärsimyksen ja ylösnousemuksen ilon välisen jännitteen, se on lällärikamaa.

Huhtikuun alussa Kaarlo Kalliala vieraili Jeesuksen elämän ja kuoleman tapahtumapaikoilla. Pyhän haudan kirkko Jerusalemissa ei häneen kummemmin kolahtanut, mutta sateiden jäljiltä vihreässä Galileassa ylösnousemus avautui hänelle uudella tavalla.

— Pienellä Magdalan ja Betsaidan välisellä alueella eräs tyyppi joskus 2000 vuotta sitten käyttäytyi niin omituisesti, että hänen oma äitinsäkin ajatteli hänen seonneen. Ja mitä sen jälkeen on tapahtunut? Hän on mullistanut koko maailman. Ylösnousemus ja se jatkuvuus hämmästyttivät: niissä maisemissa on kulkenut mies, josta minäkin monien muiden tavoin olen vaikuttunut.

Vuorella, jolla Jeesus perimätiedon mukaan piti kuuluisan vuorisaarnansa, pääsi ääneen myös piispa Kalliala. Häntä pyydettiin lukemaan vuorisaarnan autuaaksijulistukset, joissa Jeesus ilmoittaa autuaiksi muun muassa hengessään köyhät, murheelliset ja rauhantekijät.

— Lukiessani tunsin selvästi, mikä voima autuaaksijulistuksissa on ja kuinka kohti ne käyvät. Minusta tuntui, että kalliot halkeavat tai kivi vierii, valo loistaa.

Kallialan mukaan tuollainen kokemus on harvinainen hänen kaltaiselleen uskonnon ammattilaiselle, joka on lukemattomia kertoja kuullut ja lukenut jotkut Raamatun tekstit ja tietää paljon niiden taustoista. Siksi hän koki sen erityisenä armona.

Jeesuksen persoona ja opetus ovat Kallialan mielestä edelleen yhtä purevia kuin parituhatta vuotta sitten. Sitä vain saattaa olla vaikea nähdä, koska ne ovat kristinuskon historian aikana peittyneet vahvojen tulkintojen alle.

Sitäkin Kalliala miettii, että olisiko hänessä autuaaksijulistuksia lukiessa liikahtanut mikään, jos Jeesus tunnettaisiin vain Galilean lempeiden kunnaiden hymyilevänä opettajana. Ehkä sisuskalut saa kipristelemään vasta se, että tietää, mitä Jeesukselle tapahtui ja minkälaisella kuolemanvakavuudella hän asiaansa ajoi.

1100-luvulla ranskalainen teologi Petrus Abélard selitti, että Jeesuksen ristinkuolema sytyttää ihmiset rakastamaan Jumalaa. Kalliala on samaa mieltä.

— Kun katsomme meidän takiamme teurastettua karitsaa, me muutumme, meissä tapahtuu jotakin. Jeesuksen piti kärsiä ja kuolla meidän vuoksemme, jotta Kaarlo Kallialakin tajuaisi jotakin. Ilman kuvaa Golgatasta ei mieleeni paistaisi valo tyhjästä haudasta.

Se valo. Kun Kaarlo Kalliala ajattelee pääsiäistä, hän ajattelee valoa — ja pääsiäismunia ja tuohuksia ja sitä, että hänen pojanpoikansa syntyi pääsiäisaamuna.

Jo parikymmentä vuotta Kalliala on viettänyt pääsiäisyötä Turun Pyhän Katariinan kirkossa. Siellä luetaan joka vuosi ikivanha pääsiäisrukous ja Johannes Khrysostomoksen pääsiäissaarna, ja edelleen Kalliala ihmettelee, kuinka paljon niistä valuu valoa.

— Pääsiäinen on niin hahmoton, niin outo ja siihen liittyy ilo, jota on vaikea kuvailla, Kalliala jatkaa.

Pääsiäisen sekava ilo tulee hänen mielestään hyvin esiin virressä 105, Aurinkomme ylös nousi.

— Se on monen suosikki varmaan sen takia, että se on niin surrealistinen. Siinä on kaikenlaisia omituista kielikuvia: ”aurinko on ristin päällä valkoinen ja punainen” ja ”rauhan tyven, puhdas ilma Jeesuksesta virtailee”. Miten tyven ilma muuten virtailee? Kuvat loikkivat kepeästi ja huvittuneina ja miten sattuu. Minulle pääsiäisen mielenmaisema ja kokemus on juuri sellainen.

Pitkäperjantain ja pääsiäisen tapahtumat ovat valon ja pimeyden, hyvän ja pahan, elämän ja kuoleman, kärsimyksen ja sen voittamisen välistä vuorottelua ja taistelua. Mutta sellainen on myös koko maailma ja sen todellisuus.

— Pääsiäinen näyttää, että pahalla ja pimeällä ei ole viimeistä sanaa. Jo luottamus siihen, että niin on, luo toisenlaista todellisuutta, Kaarlo Kalliala sanoo.

— Pääsiäinen muistuttaa, että hyvyys ei ole mitään lällyä tai epämääräistä, vaan lujaa ja kirkasta. Hyvyys on todellista ja tärkeätä. Sen puolesta joku — tässä tapauksessa Jeesus — antoi elämänsä. Hyvyys tunkee läpi yhä uudestaan omalla voimallaan. Oli todellisuuden pinta kuinka sotkuinen, saastainen tai turmeltunut tahansa, niin aina kun sitä vähän pääsiäisellä raaputtaa, sen alta alkaa kuultaa jotain muuta.

Mitä tapahtuisi, jos ottaisi Jeesuksen jutuista pois kaiken uskonnollisen ja ajattelisi vain, kuinka mahtavan radikaali Jeesus oli ja mitä ja minkälaisella auktoriteetilla hän opetti. Kaarlo Kalliala on joskus leikitellyt tällä ajatuksella.

— Oikeasti on ihan tavatonta ja kummallista, että ihmiselle sanotaan, että olet kunnioitettava sellaisena kun olet ja sinut kutsutaan elämään. Elämä avaa sinulle sylinsä — ei sinun menestyksesi, kauneutesi, varakkuutesi tai älysi tähden tai sinun parannellun minuutesi tähden vaan siksi että sinä olet sinä.

Kalliala huomauttaa, että siinä saattaa olla toivomisen varaa, kuinka kirkko onnistuu noudattamaan Jeesuksen opetuksia. Kuitenkaan kirkko ei pääse eroon Jeesuksesta.

— Vaikka kirkko horjuisi ja lankeaisi, se tekee aina samaan aikaan myös paluuta alkuperäiseen radikaaliuteen ja vastaa alkuperäiseen kutsuun: ”seuraa sinä minua”. Se kirkko, jonka minä tunnen, on armollinen ja ottaa vastaan ihmisen sellaisenaan.

Siksi siihen kannattaa Kallialan mielestä kuulua.

— Kuulumalla tähän yhteisöön voin olla hyödyksi ja iloksi, voin auttaa muita ihmisiä ihmisarvoiseen elämään.

Eikä kyse Kallialan mukaan ole rahasta, kirkollisverosta. Tärkeämpää on se, että kuulumalla kirkkoon on omalta osaltaan kannattelemassa sellaista todellisuutta, jossa luotetaan hyvään ja halutaan edistää sitä.

— Siinä todellisuudessa ollaan Jumalasta pääsemättömissä ja lumoudutaan armosta.

Armossa on Kallialan mukaan kyse siitä, että ihmisen syvin minuus tulee tunnistetuksi ja tunnustetuksi.

— Armo on sitä, että joku näkee minun sieluuni asti, enemmän kuin itsekään näen, eikä hylkää minua, vaan ottaa vastaan ja katsoo minua hyväksyen.

Kalliala on varma, että esimerkiksi kirkon diakoniatyössä ja nuoriso- ja lapsityössä moni tulee syvimmässä mielessä kohdatuksi ja saa ihmisarvonsa takaisin. Samoin hän on kuullut monista hautajaisista, joissa siunatuksi ei ole tullut ainoastaan vainaja, vaan koko hänen eletty elämänsä ja siihen kuuluneet ihmiset.

— Tätä kaikkea hyvää tapahtuu koko ajan, koska seurataan Kristusta, joka suhtautui ihmisiin tällä tavoin.