– Meidän pitäisi kohdata Kristus jokaisessa ihmisessä, sanoo metropoliitta Ambrosius. Kuva: Sirpa Päivinen
Pääsiäisenä valo voittaa
Minä olen maailman valo, sanoi Jeesus. Entä sitten? Luterilainen pappi, ortodoksipiispa ja dominikaaniveli kertovat.
Älä pelkää!
"There is a crack, a crack in everything. That's how the light gets in", siteeraa pappi Marjaana Toiviainen Leonard Cohenin laulua. Kaikessa on joku halkeama, josta valo pääsee sisään. Sanat ovat pyörineet Toiviaisen mielessä, kun hän on miettinyt kuolemaa ja ylösnousemusta, pimeää ja valoa.
– Ne ovat kietoutuneet yhteen. Toista ei ole ilman toista. Mutta olennaista on, että meillä on yhteisö, joka uskoo valon olevan vahvempi ja todellisempi. Sanotaan, että maailmassa ei ole niin suurta pimeyttä, etteikö sitä voisi voittaa pienimmänkin kynttilän valolla, Toiviainen miettii.
Hän sanoo, että jokainen sukupolvi joutuu kauhistumaan omaa pimeyttään. Samoin jokainen ihminen joutuu oman pimeytensä keskelle eri vaiheissa elämänkaartaan.
– Toisaalta pimeys on yleisinhimillistä ja ajatonta – demoneita, joiden kanssa jokainen meistä joutuu painimaan. Omassa ajassamme pimeyttä tuo merkityksen katoaminen. Samoin sellainen mustavalkoinen ihmiskäsitys, että nähdään joku kokonaan pahana ja toinen kokonaan hyvänä.
– Pimeyttä on myös se, ettei uskalla olla tarvitseva. Pitäisi tajuta, että ihmisyys on yksi: jokaisella on annettavaa ja jokainen voi ottaa vastaan. Valo loistaa meissä kaikissa ja meidän pitäisi nähdä se toisissamme.
Pimeys ei välttämättä ole pelottavaa. Toiviainen huomauttaa, että joskus se voi olla myös turruttava syli. Kun katsoo alkukevään tylyn kirkasta valoa paljaassa ja pölyisessä maisemassa, valo voi tuntua pimeyttä pelottavammalta: paljastavalta ja vaativalta.
– Pääsiäinen osuu aika rujoon aikaan. Luonnossa ei ole vielä mitään, kotona näkyy pöly ja lika. Tekee mieli sanoa, että mene vielä hetkeksi pois.
– Jeesuksen valo on kuitenkin hyväksyvää ja lämmintä. Se syleilee. Samalla se myös näyttää minulle itseni tarkemmin kuin itse ymmärränkään. Kaikki näkyy ja kaikki saa olla totta.
Kun sellaisen valon päästää elämäänsä, elämä ei välttämättä päällisin puolin muutu.
– Mutta se voi saada uudenlaisia merkityksiä. Tulee mielekkääksi kysyä, minkä takia tämä elämä on tällaista kuin on. Eihän valo ole maailmassa täydellistä koskaan. Kaipuu jää, Toiviainen kuvaa.
– Toisaalta vain valo mahdollistaa muutoksen. Se luo yhteyttä ja suhteita. Ihminenhän ei muutu tyhjiössä, vaan suhteessa johonkin ihmiseen tai asiaan.
– Marjaana Toiviainen
Viime aikoina Toiviainen on opetellut suostumaan autettavaksi ja olemaan häpeämättä. Siinä on auttanut lapsenomainen avoimuus, jota hän kutsuu armolahjakseen. Häntä ei pelota kysyä neuvoa tai avautua omista kielteisistä tunteistaan.
– Se vapauttaa hirveästi energiaa. Kun minut on nähty jo, minun ei tarvitse itse tuottaa valoa. Kun näytän säröni ja heikkouteni, voin kutsua toisista heidän vahvuuksiaan ja valoa esiin.
"Älä pelkää!" kehotetaan Raamatussa usein, kun jotakin epätavallista tapahtuu. Ne sanat Marjaana Toiviainen haluaisi sanoa omalle kirkolleen.
– Jos me kirkkona haluaisimme olla maailman valo, meidän ehkä pitäisi tajuta, ettei se tarkoita tekemistä, toimintaa ja projekteja. Valo voisi vapaammin liikkua, jos rupeaisimme olemaan ja elämään.
– Nyt me hätäilemme niin kuin olisimme pimeydessä. Ilmassa on joukkopaniikkia ja hysteriaa. Ehkä se on oman vallan ja varallisuuden menettämisen pelkoa. Jos uskomme valoon, voisimme olla paljon rohkeampia. Ei täällä tarvitse huitoa. Voi vain rukoilla, hengittää ja elää.
Ylösnousemuksen kirkkaus
Helsingin metropoliitta Ambrosius on juuri toimittanut aamupalveluksen ortodoksisen kulttuurikeskus Sofian kappelissa. Hänen vuorokautensa on kuitenkin alkanut jo edellisenä iltana auringon laskettua.
–Jumala aloitti maailman luomisen pimeydestä. Siksi meillä liturgisesti uusi vuorokausi alkaa illan hämärryttyä ehtoopalveluksessa, metropoliitta kertoo.
Ehtoopalveluksen ydin on saatto, jossa kannetaan palava kynttilä keskelle kirkkoa. Silloin lauletaan yksi kristikunnan vanhimpia veisuja, joka on 200-luvulta ja kuvaa Kristuksen tuloa maailman valoksi.
– Jumalan luomistyö alkoi siitä, kun hän sanoi: "Tulkoon valo". Meille valkeus tai valo on tietysti erityisesti Kristuksen tuoma valo. Ennen sitä Jumala oli salattu. Kristuksessa Jumala tuli nähtäväksi ja koettavaksi hyvin konkreettisesti.
Ortodoksisen käsityksen mukaan hengellinen elämä on osallisuutta Kristuksen valoon.
– Me emme yleensä sano, että uskon Jeesukseen, vaan että olen osallinen hänen pyhyydestään ja kirkkaudestaan, joka koetaan seurakunnan keskellä.
Samaa Kristuksen valoa voi nähdä ikoneissa pyhimysten sädekehissä.
– Sädekehä ei ole pyhien ihmisten omaa energiaa tai valoa. Pyhät ihmiset ja pyhät paikat säteilevät Kristuksen kirkkautta ja pyhyyttä. Arkikielellä voisi sanoa energioita.
Pääsiäisenä kristityt eri kirkoissa juhlivat Kristuksen ylösnousemusta. Metropoliitta Ambrosius sanoo sen olevan hyvin universaali tapahtuma.
– Pääsiäisenä ylösnousseen Kristuksen valo säteilee koko ihmissuvulle ja myös globaaliin todellisuuteen. Ylösnousemuksen kirkkaus ja ilo nivoutuvat yhteen siihen osallistuvien ihmisten oman kiitollisuuden kanssa.
Ortodoksisissa kirkoissa luetaan pääsiäisyönä Johanneksen evankeliumin alkua, jossa kerrotaan, kuinka "valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa".
– Minulle evankeliumi kertoo Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta, joka parhaimmillaan ilmenee myös ihmisten keskinäisissä suhteissa ja jakamisessa, Ambrosius sanoo.
Pimeys, johon valoa tarvitaan, näkyy hänen mielestään nykyisin ihmisten itsekeskeisyytenä, yksityisyytenä, yksinäisyytenä ja irrallisuutena.
– Pimeys on sitä, että toinen ihminen unohtuu, mikä sitten kärjistyy rakenteellisiksi ongelmiksi.
– Usein elämän tarkoituksen hämärtyminen liittyy siihen, että yhteys toisiin ihmisiin on kadonnut. Jos ihminen ei ole löytänyt mielekästä tehtävää eikä hänellä ole mahdollisuutta jakaa sitä, hän ei ehkä näe valoa. Toivottomuus valtaa mielen.
Metropoliitta suree sitä, että kirkoissa on etäännytty kauas alkukirkon yhteisöllisestä perinnöstä. Silloin seurakunnat olivat pieniä ja ihmiset tunsivat toisensa ja jakoivat elämänsä niin aineellisesti kuin hengellisestikin. Nyt varsinkin kaupungeissa tullaan jumalanpalvelukseen ja lähdetään sieltä edes tervehtimättä vierustoveria.
Jeesus ei sanonut vain olevansa maailman valo. Vuorisaarnassa hän kehottaa myös seuraajiaan olemaan maailman valona. Ambrosiukselle se tarkoittaa sitä, että meidän pitäisi kohdata Kristus jokaisessa vastaantulevassa ihmisessä.
– Vaikka ihminen olisi rappioalkoholisti ja kuinka haavojen ja arpien runtelema, hänessä on silti Jumalan kuva olemassa. Se meidän pitäisi muistaa.
Valolla on ihmiskasvot
Helsingin Kruununhaassa tutkimus- ja kulttuurikeskus Studium Catholicumin kappelissa palaa aina pieni tuli. Niin palaa kaikissa muissakin katolisissa kirkoissa ja kappeleissa, kaikkialla maailmassa.
– Uskomme, että Kristus itse on salatulla tavalla läsnä pyhitetyssä ehtoollisleivässä, jota säilytetään tabernaakkelissa. Sen vieressä palava ikuinen tuli symboloi Kristuksen läsnäoloa tässä meidän ajassamme ja paikassamme, kertoo keskuksessa työskentelevä veli Gabriel Salmela.
Valon symboliikka näkyy vahvasti myös katolisessa pääsiäisyön vigiliassa. Se alkaa kirkon ulkopuolella, jossa palaa pieni kokko kuvaamassa Kristuksen valon tuloa maailman, ihmismielen ja sydämen pimeyteen. Tuli siunataan. Sitten siirrytään pimeään kirkkoon, johon tuodaan palava pääsiäiskynttilä samalla, kun lauletaan Lumen Christi (Kristuksen valo) -hymniä.
– Ihmiset tarvitsevat symboleita. Ne ovat apuvälineitä, kun yrittää hahmottaa sellaista, joka on kaiken sanallisen ja ymmärryksenkin tuolla puolen, veli Gabriel sanoo.
Tulen tuomisessa pimeään havainnollistuu kristinuskon sanoma, että valo on voittanut pimeyden.
– Paha on voitettu lopullisesti, hyvä sanoo viimeisen sanan. Pahaa ei tarvitse pelätä. Vaikka mitä pahaa tapahtuisi, Jumala on hyvä ja aina suurempi, veli Gabriel vakuuttaa.
Veli Gabriel muistuttaa, että kristinuskossa valo ei ole pelkästään kosmista kirkkautta tai mystiseen uskonnolliseen kokemukseen liittyvää. Valolla on ihmisen kasvot, sillä Jeesuksessa Jumala itse on tullut ihmiseksi.
– Näin Jumala on avannut jokaiselle kastetulle tien tulla Jumalan kaltaiseksi. Sen takia valoisuus, armo ja pyhitys voivat toteutua kaikissa ihmisissä. Joskus sen voi aistia, jos tapaa ihmisiä, jotka ovat niin sanotusti pyhyyden maineessa. Heidän kasvonsa ovat kirkastuneet ja silmissä on valo ja rauha. Paavi Johannes Paavali II:sta se välittyi jopa televisiokameroille. Näin sen myös edesmenneessä isomummissani.
1200-luvulla perustettua dominikaanien sääntökuntaa, johon veli Gabriel kuuluu, kutsutaan myös saarnaajaveljiksi. He ovat tunnettuja tutkimus- ja opetustoiminnastaan. Veli Gabrielin mukaan se on yksi tapa välittää valoa.
– Kristuksen valo on totuuden valoa. Hän lähetti opetuslapset ja kehotti heitä opettamaan kaiken sen, minkä hän oli opettanut. Siksi esimerkiksi saarnaaminen on valon tuomista. Niin on myös moraaliopetus, jonka tavoitteena on, että jokainen pyrkisi oikeaan elämässään ja suhteessaan muihin ihmisiin ja Jumalaan.
Katolilaiset ovat optimisteja sen suhteen, kuinka Jeesuksen opetusten noudattaminen ja hyvän elämän laatuvaatimusten täyttäminen voi ihmiseltä onnistua.
– Jumalan armon avulla se on mahdollista. Loistavimpia esimerkkejä siitä ovat pyhimykset. He ovat eläneet täydellisen kristillisen elämän, jossa Jumalan armo on erityisellä tavalla toteutunut.
Katso videot: Marjaana Toiviaisen, Metropoliitta Ambrosiuksen ja veli Gabriel Salmelan pääsiäistervehdykset.
Marjaana Toiviainen
* Helsinkiläisen Kallion seurakunnan pappi ja teologian tohtoriopiskelija Lundin yliopistossa Ruotsissa.
"Tieni kristinuskoon on käynyt teologian kautta. Olen tavallaan lukenut itseni kristityksi. Jossain vaiheessa oivalsin, että pystyisin tällä paikalla palvelemaan ja olemaan osa Kristuksen ruumista niin kuin minut on tarkoitettu. Koska olen saanut opetella tradition, osaisin ehkä avata sitä myös muille. On upeaa tehdä työtä yhteisössä, jonka arvot jo itsessään antavat työlle merkityksen. Kirkolle ihminen on aina tärkeämpi kuin se, mitä viivan alle jää. Tykkään myös siitä, että saan palvella. Pappina en edusta itseäni. Olen aika ankara perfektionisti, joten minua armahtaa se, että tässä hommassa ei ole kyse Toiviaisen Marjaanasta."
Ambrosius
* Helsingin metropoliitta eli ortodoksinen piispa. Aiemmin toiminut piispana Joensuussa ja Oulussa, sitä ennen munkkina Uuden Valamon luostarissa Heinävedellä.
"Oli pappi tai piispa, tie on sama. Ne eivät ole sellaisia ammatteja, joihin haetaan. Kirkko kutsuu silloin, kun se tarvitsee jonkun. Minun suunnitelmissani oli elää Uuden Valamon luostarissa tutkijamunkkina, mutta toisin kävi."
Gabriel Salmela
* Katolinen dominikaaniveli, teologian maisteri. Antoi vihittiin diakoniksi tämän vuoden tammikuussa ja valmistautuu pappisvihkimykseen syksyllä. Asuu Helsingissä tutkimus- ja kulttuurikeskus Studium Catholicumin yhteydessä.
"Joskus rippikouluikäisenä minulle tuli ajatus, että haluaisin antaa elämäni Jumalan käyttöön. En vain tiennyt, miten. Teologiaa opiskellessani perehdyin Tuomas Akvinolaisen teologiaan ja filosofiaan ja ymmärsin, että hän on elänyt sellaista elämää, johon minulla oli kaipaus ja palo. Sitten tutustuin dominikaani-isä Antoine Lévyyn ja oivalsin, että oma syvin identiteettini voisi olla tämä: kutsumuksen yhdistäminen älylliseen uskonelämään.
Veljet eroavat munkeista siinä, että munkit elävät pysyvästi samassa luostarissa. Veljet voivat liikkua paikasta toiseen ja toimia myös maailmassa esimerkiksi opetustehtävissä."
Jaa tämä artikkeli: