Paavi Johanna: Otatko isänmaan itsestäänselvyytenä?
Me kolmikymppiset globalisaatioajan lapset emme ole järin isänmaallisia. Mutta pitäisikö olla? Rajoja sulkeva nationalismi kaipaa vastapainoksi myönteistä isänmaallisuutta.
Elämäntaito-oppaat kehottavat arvostamaan itsestään selvinä pidettyjä hyviä asioita, kuten ruuan pureskelua, läheisiä ja nykyhetkeä. Itsenäisyyspäivän kunniaksi minä haluan arvostaa isänmaata!
Kasvoin aikuiseksi globalisaation keskellä. Olen juuri sitä tyyppiä, joka teini-ikäisenä kiinnostui kehitysmaiden ongelmista ja ilmastonmuutoksesta ja haaveili matkasta Intiaan. Pidin luonnollisena skenaariona sitä, että kehitys kulkee kohti maailman jonkinlaista yhdistymistä; Euroopan unioniinkin liityttiin. Kohta me ollaan maailmankansalaisia kaikki! Tässä valossa kotimaa tuntui yhtä itsestään selvältä ja vähän tylsältä asialta kuin välittävät vanhemmat, laadukas koulu ja juotava vesijohtovesi.
Kaksikymppisenä olin kerran palaamassa pitkältä matkalta. Elin aikaa, jolloin kaipasin koko ajan pois Suomesta, ja paljolti sitä kaipuuta toteutinkin. Mutta tällä kotimatkalla, viimeisellä etapilla eli päivälaivalla Tukholmasta Turkuun, koin uuden kokemuksen. Katsoin saaristoa, joka täplittää koko matkaa Ahvenanmaalta Turkuun asti, ja liikutuin. Tältä näyttää minun kotimaassani. Missään muualla matkojeni aikana ei ollut näyttänyt tältä.
Pari vuotta myöhemmin asuin hetken Hämeenlinnassa. Uusi kaupunki toi uusia kiinnostuksia: luin paljon muinaissuomalaisuutta käsitteleviä kirjoja, kävin Aulangon metsissä samoilemassa, opettelin vanhoja käsityötekniikoita. Enkä ole ikinä uinut yhden kesän aikana niin monessa järvessä kuin silloin. Oli perin juurin juureva olo. Tällaista on Suomessa, tällaista on ollut muillakin ennen minua. Tunnen vieläkin samaa juurevuutta aina keväisin. En tule mistään yhtä syvällä tavalla onnelliseksi kuin keväästä. Perisuomalainen eksistentiaalinen kesän kaipuu, niin tulkitsen. Kesä ei taatusti tunnu missään niin ihanalta kuin Pohjolassa.
Sitten, taas Helsingissä. Oli itsenäisyyspäivä, ja minua pelotti. Lähiaikoina oli tullut uutisia Venäjästä, levottomuutta ja uhitteluja. Suomalainen toki kyllästetään jo lapsena tietoisuudella Venäjän läheisyydestä, mutta nyt ymmärsin sen tunnetasolla. Olin suntiona töissä Suomenlinnan kirkossa, jossa oli partiolaisten itsenäisyyspäiväjuhla. Juhlassa kannettiin Suomen lippua ja laulettiin isänmaallisia lauluja, ja olin yhtäkkiä pohjattoman kiitollinen siitä, että on olemassa Suomen valtio eikä vain jokin Venäjän läntinen alue. Täällä voin esimerkiksi elää tunnustettuna pariskuntana puolisoni kanssa, ja perustaa perheen. Se ei ole vähän.
Aikaansa seuraavalle lukijalle saattoi jo tulla mieleen, ettei tässä ole kyse pelkästään mukavasta fiilistelystä. Kun nationalismi on nousussa, tarvitaan vastapainoksi myönteistä isänmaallisuutta, joka ei ole muukalaisvihan synonyymi. Sitä varmasti on paljon, se pitää vain kaivaa esiin. Myös meidän kolmikymppisten globalistien.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Paavi Johanna: Viikko 3, never again
PuheenvuorotVuoden 2016 loppuessa huokailtiin että huh, päästiinpä tästä kauheasta vuodesta vihdoinkin. Mutta nythän se kaikki vasta alkaa.