Uskontoja on monia, mutta Jumala on yksi, kuvailee Taavi Kassila maailmankatsomustaan. Kassila olisi mieluummin määrittelemättä omaa uskontoaan, mutta jos joku leima on pakko lyödä, siinä voisi lukea vaikka ”uskonnollinen universalisti”.

— Intian filosofia on minulle läheisintä, mutta luen mielelläni myös Buddhan ja Jeesuksen opetuksia. Vierastan lokeroita ja vastakkainasettelua.

Uskontojen välinen vuoropuhelu, suvaitsevaisuus ja toisin uskovien kunnioittaminen ovat Kassilan mukaan sitä tärkeämpiä, mitä monikulttuurisemmaksi ja pienemmäksi maailma muuttuu.

— Myönteiseen suuntaan onkin menty, nyt ollaan avoimempia erilaisille näkemyksille. 1970-luvulla kirkon piirissä joogaa pidettiin paholaisen hommana, mutta viime vuosina kirkko on kutsunut minua puhujaksi ja paneelikeskusteluihin. Seuraava askel olisi se, että alettaisiin nähdä muut uskonnot ihan yhtä arvokkaina kuin oma.

— Kaikkien uskontojen piirissä on aitoja pyhimyksiä, jotka ovat saavuttaneet jumaloivalluksen. Esimerkiksi Fransiskus Assisilainen oli sellainen, Kassila lisää.

Kun Taavi Kassila meni kouluun, hän odotti oppivansa, mitä elämä on.

— Petyin, kun minulle opetettiinkin matematiikkaa ja muuta sellaista. Myöhemmin meille kyllä kerrottiin Jeesuksesta, Buddhasta ja Sokrateesta. Olin silloin varmaan noin 12-vuotias ja olisin kovasti halunnut olla heistä jonkun opetuslapsi. Eli minulla oli varmaan jo silloin sielussa oivallus siitä, mihin elämässäni pyrin.

Ne pyrkimykset eivät ole jättäneet Kassilaa. Tosin hän kertoo eläneensä alle parikymppisenä muutaman vuoden ihan normaalia nuoren elämää juhlimisineen ja kolttosineen. 18-vuotiaana hän tapasi intialaisen joogin, joka opetti hänet meditoimaan.

— Siitä asti eli lähes 40 vuotta olen meditoinut päivittäin. Meditaatio on mielen hiljentämistä ja Jumalaan ja jumalalliseen keskittymistä. Siihen kuuluu myös rukous. En niinkään pyydä, tai jos pyydän jotakin, niin johdatusta.

Meditoiminen on antanut Kassilalle paljon.

— Rauhaa, iloa, rakkaudellisuutta, onnellisuutta ja luovuutta. Meditaatiolla on myös tutkitusti myönteisiä terveysvaikutuksia.

Vuonna 1974 Kassila kävi ensimmäistä kertaa Intiassa. Jo silloin hän etsi itselleen henkistä opettajaa, tuloksetta. Kun hän lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin Tukholmassa tapasi intialaisen gurun Äiti Amman, hän koki saaneensa rukousvastauksen.

Amma ei silti ole ollut ainoa opettaja Kassilan henkisellä tiellä. Ensimmäinen oli hänen oma äitinsä Aino Mantsas, joka opetti lapsensa joogaamaan. Myös Krishnamurti ja Dalai-lama ovat olleet hänelle tärkeitä vaikuttajia.

Äiti Amma on tullut tunnetuksi tilaisuuksista, joissa hän halaa ihmisiä, mutta tekee hän muutakin. Kassila muistuttaa, että Amma on perustanut parisataa hyväntekeväisyyslaitosta: sairaaloita, orpokoteja, saattohoitokoteja ja kouluja.

— Amma on samaa mieltä kuin Jeesus. Köyhien ja hädänalaisten auttaminen on todellista Jumalan palvelemista. Kyse on ihan samasta lähimmäisenrakkauden periaatteesta kuin kristinuskossakin.

Vuonna 2008 Taavi Kassila muutti pysyvästi Äiti Amman yhteisöön eli ashramiin Etelä-Intiaan. Ashram on kuin pieni kaupunki: siellä elää kolmisentuhatta ihmistä, vierailijoita on kerrallaan pari tuhatta. Silloin kun Amma halaa, paikalla on vielä viitisentuhatta ihmistä lisää.

Asukkaiden päivä alkaa noin neljän, puoli viiden aikoihin Ohjelmassa on muun muassa joogaa, meditaatiota ja palvelutyötä.

Vaikka Suomen rivitaloasunto vaihtui hyttysverkkoon ja petiin lattialla, Kassila ei koe luopuneensa mistään, mitä kaipaisi.

— Olen luopunut kärsimyksestä, hän napauttaa.

— Tietenkin henkiseen tiehen kuuluu luopuminen, mutta se on luopumista vääristä asioista, esimerkiksi päihteistä, suuttumistaipumuksesta, ahnehtimisesta ja ylpeydestä. Paheet aiheuttavat kärsimystä meille ja ympärillämme oleville ihmisille.

Kassila huomauttaa, että kun luopuu jostakin, saa tilalle muuta.

— Rakkautta toisia ja luontoa kohtaan, myötätuntoa, mielenrauhaa ja iloa, hän luettelee.

— Pysyvä onni löytyy vasta ihmisen sisimmästä. Tai jumalallisesta — mitä nimeä siitä sitten käytetäänkään.

Vielä Kassila ei tiedä, jääkö hän loppuelämäkseen Intiaan. On mahdollista, että elämä yllättää ja vie hänet toisaalle.

— Nyt olen onnellinen tällä tiellä. Korkein voima johdattaa päivä kerrallaan, hän sanoo.

Toni Fagerholm kypsyi hiljalleen papiksi

Toni Fagerholmin suvussa on ollut tapana kuulua kirkkoon — vaikka kirkonpenkkiin istutaankin yleensä vain häissä tai hautajaisissa.

— Minut kastettiin lapsena, mutta kristillinen tapakasvatus jäi kevyeksi. En oppinut esimerkiksi iltarukousta, Fagerholm kertoo.

Kun Fagerholm oli ala-asteella, hänen isoisänsä kuoli.

— Silloin kirjoitin koulussa aineen, jossa mietin mahdollisuutta, että uskonto onkin pelkkää harhaa, jolla ihmiset lohduttavat itseään. Muistan päättäneeni, että en usko siihen, mitä uskonnontunneilla opetetaan.

Silti hän päätyi aikanaan vanhempien ehdotuksesta golfrippikouluun.

— Siinä yhdistyivät porvarilliset elämäntavat ja uskonto. Suoritin kyllä Green Cardin, mutta golfia en ole pelannut rippikoulun jälkeen, Fagerholm hymähtää.

Rippikoulun uskonnollinen anti ei sitten unohtunutkaan yhtä helposti.

— Väittelin papin kanssa ihan kaikesta. Hän sanoikin, että ”sinusta pitäisi tulla pappi”. Vastasin, että ei koskaan.

— Ajattelin tuohon aikaan jäykän tieteellisesti. Tiede selitti mielestäni kaiken. Uskonto kuului myyttien ja satujen alueelle, se oli täynnä kauniita ajatuksia, jotka eivät olleet totta. Eikä yksi rippikoulupappi kantaani saanut muutettua.

Ateistina Fagerholm pyrki käännyttämään muutkin oman näkemyksensä taakse. Nyt hän miettii, että monesti sellaisella, joka kokee tehtäväkseen saada muut uskomaan itsensä lailla, on ongelmia uskonsa kanssa ja sisäinen taistelu käynnissä.

— Näitähän on kristinuskon historia täynnä. Ajatellaan vaikka apostoli Paavalia.

Lukion viimeisinä vuosina Toni Fagerholmin tieteellinen maailmankatsomus alkoi halkeilla.

— Ymmärsin, että tiede pystyy selittämään asioita hyvin rajallisesti. Esimerkiksi maailmankaikkeuden massasta vain kymmenen prosenttia voidaan havaita tieteen keinoin. Havahduin myös siihen, kuinka ääretöntä hienosäätöä vaaditaan, jotta maailmankaikkeudessa voi olla elämää.

Samalla Fagerholm tajusi, että hän ei itse asiassa tiedä mitään kristinuskosta, jota niin innokkaasti on kritisoinut. Armeijassa oli aikaa ottaa selvää.

— Aloitin Raamatun lukemisen Vanhasta testamentista. Se oli virhe. Turhauduin nopeasti sukuluetteloihin ja urakka meinasi jäädä kesken. Sitten aloitin Luukkaan evankeliumista, joka vielä nykyisinkin on lempievankeliumini.

Raamatun lukemisen jälkeenkin Fagerholmille jäi tunne, ettei hän ymmärrä asiaa tarpeeksi. Niinpä hän pyrki opiskelemaan teologiseen tiedekuntaan, ja pääsi.

— Minua ajoi naiivi kiinnostus asiaan. Se ei jättänyt minua rauhaan. Halusin ymmärtää, mistä kristinuskossa oikein on kysymys.

Yksi Fagerholmin löytämistä vastauksista oli Lutherin armoteologia, joka kiteytyy lauseeseen ”yksin uskosta, yksin armosta”. Se oli myös syynä siihen, että Fagerholm löysi hengellisen kotinsa juuri luterilaisesta kirkosta.

— Muissa uskonnoissa ajatellaan pelastuksen olevan kuin portaiden kipuamista ylöspäin kohti taivasta. Me taas ajattelemme, että kukaan ei pysty itse ansaitsemaan pelastusta. Portaat ovat liian pitkät.

Viimeisten opiskeluvuosiensa aikana Toni Fagerholm alkoi ajatella, että rippipappi taisi sittenkin olla oikeassa. Ehkä hänestä todella tulee pappi.

— Mitä enemmän opiskelin, sitä enemmän vakuutuin kristinuskon totuudesta. Minussa heräsi myös ajatus, että jos voin jotenkin käyttää oppimaani Jumalan palvelemiseen ja lähimmäisen auttamiseen, teen sen.

Vuonna 2008 Fagerholm vihittiin papiksi. Ensimmäinen pesti oli Länsi-Porin seurakunnassa ja kesti puoli vuotta. Sieltä hän tuli nykyiseen työpaikkaansa Tikkurilan seurakuntaan.

— Rakastan papin työtä. Olen niin hitaasti kasvanut sisäiseen varmuuteen, että kutsumustietoisuuteni on nyt hyvin vahva. Papin ammatti on etuoikeutettu. Saan olla mukana Jumalan työssä maailmassa ja kulkea hetken aikaa ihmisten rinnalla.

Entisten uskonveljiensä ateistien kampanjoita ja lausuntoja seuratessaan Fagerholm on tunnistanut omia entisiä näkemyksiään.

— Tekisi mieli sanoa heille, että tulkaa tänne minun puolelleni, täällä on paljon hauskempaa ja levollisempaa. Mitä hyvää on ateismin ilottomassa sanomassa, jossa julistetaan kaikille varmaa ja ikuista kuolemaa?

— Ilman uskoa olisin varmasti itsekkäämpi ihminen. Minulla oli oikein hyvät mahdollisuudet kasvaa itsekeskeiseksi nilkiksi. Kristinusko on hyvä lääke itsekkyyttä vastaan, sillä kristittynä en voi katsoa ketään alaspäin.