Pakkasen viemä pioni
Kävin sukuhaudalla vieraassa kaupungissa. Haudassa lepää monen muun lisäksi nimikaimani, isoäitini Raittilan Kaisa. Luin kivestä hänen tärkeät päivämääränsä ja laskin hänen vuosiaan muistamatta niistä ensimmäistäkään. Kun en ole häntä nähnyt, ei hän ole minulle ollenkaan niin olemassa kuin hänen kasvattamansa pioni, joka haudalla vielä muutama kova pakkastalvi sitten kukki.
Hiekkakäytävän reunoille oli kertynyt lehtiä keltaiseksi pientareeksi. Äitini kerrotaan kulkeneen samaa kujaa syksyn jokaisena päivänä melkein kuusikymmentä vuotta sitten. 28-vuotiaana hän oli joutunut hautaamaan viidennen lapsensa, seitsenviikkoisena kuolleen isonveljeni Martti Veikon.
Minulla ei ollut kynttilää mukana, mutta mielessäni sytytin minun elämääni painavan jäljen jättäneiden ihmisten muiston. Koko laaja suku menneitä ja nykyisiä rakkaita asettui suojelevaksi muuriksi hytisevän syksyni ympärille.
Miten monta päivää, viikkoa, kuukautta minulla on jäljellä? Elänkö vielä vuosia, vuosikymmeniä? Se oli yhdentekevää siinä, kun kävelin haudalta kuolemaan suostumisen keltaisella merkittyä kujaa.
Yhteen ainoaan päivään tai pelkkään silmänräpäykseen mahtuu koko elämä. Nekin, jotka surevat kuolleena syntyneen ihmisen muistoa, kantavat mielessään mahdollisuuksien tuoksuvaa paratiisia. Rakkaansa haudanneet eivät ole haudanneet valoa ja lämpöä, jota kuolemaa väkevämpi rakkaus säteilee.
Jaa tämä artikkeli: