Kulttuurin sekatyöläinen Sanni Purhonen ei valittele pätkätöitä, vaan on iloinen monipuolisesta työnkuvastaan.
Pakko kirjoittaa
Sanni Purhonen tekee tekstejä ja parantaa maailmaa.
Sanni Purhonen tekee elääkseen monenlaista: kirjoittaa juttuja ja kolumneja vapaana toimittajana, tekee pätkätöitä järjestöissä, opettaa kirjallisuutta ja kirjoittamista kansalaisopistossa ja suomentaa ystävänsä kanssa kirjaa. Esikoisrunokokoelmakin ilmestyy tänä vuonna.
Viime kesänä yliopistosta valmistunut nainen ei valittele pätkätöitä, vaan tuntuu olevan monista hommistaan iloinen.
— Kun aikoinaan pääsin opiskelemaan kirjallisuustiedettä, minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä valmistuttuani tekisin. Nyt olen saanut yhdistettyä niin maailmanparantamisen järjestötyössä kuin kirjoittamisen. Ja myös opettaminen on kivaa. On antoisaa seurata ihmisiä, kuinka he löytävät itsensä kirjoittamisen tai kirjan kautta, Purhonen kertoo.
Runoja runojen vuoksi
Monet Sanni Purhosen vetämille kirjoittamiskursseille tulevat kärsivät samasta vaivasta kuin Purhonen itsekin: sisäisestä pakosta ilmaista itseään.
— Mutta en minä istu odottamassa jotakin ihmeellistä inspiraatiota. Kyllä kirjoittaminen on ihan työtä.
Purhonen sanoo kirjoittavansa runoja puhtaasta kirjoittamisen halusta. Kun niitä tekee, on turha haaveilla kuuluisuudesta tai rikkaudesta. Eikä hän edes osaisi kirjoittaa romaaneja tai novelleja.
— Runo on minulle se oikea ilmaisutapa, se on asioiden katsomista uudesta näkökulmasta ja hyvää vastapainoa asiateksteille. Runoni ovat pieniä, yksinkertaisia ja pelkistettyjä.
Purhonen on halunnut työskennellä sanojen parissa niin kauan kuin muistaa. Hänen äitinsä muistaa kuitenkin vielä kauemmas: Sanni oli halunnut eläintenhoitajaksi, kunnes oli tajunnut, että myös lannan luominen kuuluu työhön.
— Onneksi oma lahjakkuuteni on suuntautunut näin — kirjoittamiseen ei tarvita jalkoja, se on tasa-arvoinen ammatti, sanoo Purhonen, jolla on syntymässä saatu CP-vamma.
Ennakkoluuloja vastaan
Yksi Sanni Purhosen työnantajista on vammaisten etujärjestö Kynnys. Töitä riittää, vaikka Purhonen toteaakin, että vammaisten asema Suomessa on kohentunut parinkymmenen viime vuoden aikana. Se näkyy esimerkiksi siinä, että vammaisia lapsia on aiempaa enemmän normaaleissa kouluissa. Vammaiset ovat alkaneet myös itse pitää ääntä asioistaan.
— Saan olla kiitollinen siitä, että olen syntynyt pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon. Kun täällä vieraili ryhmä vammaisten lasten vanhempia Ukrainasta, heille oli iso juttu kuulla, että minä asun yksin ja käyn töissä ja olen saanut käydä koulua.
— Parantamisen varaa on silti edelleen. Esimerkiksi avustajien tai fysioterapian saaminen vaihtelee paikkakunnittain tai saattaa jopa olla kiinni sosiaalityöntekijän suopeudesta. Paljon on kiinni myös siitä, kuinka paljon itse tai omaiset jaksavat vaatia ja ottaa selvää.
Tehtävää on myös asennekasvatuksessa. Purhonen sanoo tottuneensa ihmisten ennakkoluuloihin, joihin törmää tämän tästä. Hölmöimmille ei voi kuin nauraa.
Ei mikään flunssa
Monien ennakkoluulojen taustalla on Sanni Purhosen mielestä erilaisuuden pelko.
— Samanlaisia ennakkoluuloja kohtaavat esimerkiksi maahanmuuttajat. Mutta vammaisuus saattaa tuntua uhkaavalta myös siksi, että se tulee epämiellyttävän lähelle: kenestä vain voi milloin tahansa tulla vammainen esimerkiksi onnettomuuden seurauksena.
Purhosen mukaan kaikkien ei helppo tottua siihen, että vammainen suhtautuu erilaisuuteensa tiedostaen ja ylpeästi. Voi olla vaikea sulattaa myös sitä, ettei vammainen kaipaa sääliä eikä ehkä kärsikään.
— Minulle on ehdotettu, että tule kirkkoon, niin kävelet sieltä tervein jaloin pois. En minä halua parantua, ei tämä ole mikään flunssa. Ei kaikkien vammaisten elämä ole kauheaa. Suuri osa meistä elää täyttä elämää.
Sanni Purhonen sanoo, että hän ei määrittele itseään ensisijaisesti vammaisuuden kautta, ja toivoo, etteivät muutkaan niin tekisi. Vamma on vain yksi osa hänen persoonallisuuttaan: hänellä on kävelyteline, jollakin toisella silmälasit.
Sanni Purhonen aloittaa Vantaan Laurin kolumnistina to 14.1.
Jaa tämä artikkeli: