"Jos ihmisellä ei mene hyvin, hän saattaa tarttua ruokakaupassa tapaamaansa pappiin kuin hukkuva oljenkorteen."
Papin kaavun alla
Miltä tuntuu olla pappina Suomessa vuonna 2009? Mikä rasittaa, ärsyttää ja väsyttää? Mistä tulee hyvä mieli? Kysyimme asiaa viideltä Vantaan seurakuntien papilta.
Papin edessä ei sauhutella eikä kiroilla
Minulle pappina oleminen on ollut aika helppoa ja luontevaa. Täällä Etelä-Suomessa papin työ on ammatti muiden joukossa. Voi olla oma itsensä ja tulla vaikka kaapista ulos, eikä siitä tule sen kummempaa hässäkkää.
Pappeihin suhtaudutaan edelleen tietyllä kunnioituksella. Mielestäni tiettyjä virkoja, kuten pappeja, poliiseja, lääkäreitä ja opettajia, pitääkin kunnioittaa. Toisinaan kunnioitus saa huvittavia muotoja. Eräässä kastetilaisuudessa kukaan vieraista ei uskaltanut mennä tupakalle ennen kuin olin lähtenyt. Ehdittyäni alas pihalle vieraat olivat pakkautuneet parvekkeelle sauhuttelemaan.
Papilta pyydetään anteeksi, jos hänen seurassaan tulee kiroiltua. Se on hassua. Miksi he minulta pyytävät anteeksi? Kiroilu on mielestäni yhtä epäkohteliasta kenen tahansa seurassa. Tuttavatkin saattavat puhutella minua omissa juhlissaan papiksi eikä etunimellä. "Tuleeko pappi ottamaan ensimmäisenä kahvia?"
Hääjuhlissa on joskus sanottu onnittelumaljaa ojennettaessa "sä varmaan otat alkoholittoman". Toisinaan olen kysynyt, että "miksi ottaisin?". Se on aiheuttanut hämmennystä.
Ulkonäköpaineita en ole itse kohdannut. Kerran naispapille oli tarjottu kampaajalla käyntiä ennen häitä, vihkiparin piikkiin. Näitä juttuja kulkee ja ne liittyvät yleensä häävalmisteluihin. Ne ovat nykyisin niin tuotteistettuja. Toisinaan toivotaan nuorta tai nuorekasta pappia. Tulkitsen sen niin, että papilta toivotaan elämänläheisyyttä.
Asun samalla alueella, jossa työskentelen. Minulle on tärkeää, että olen monella tavalla mukana tässä yhteisössä. Minulla ei ole tarvetta eristäytyä. Elämässäni ei ole mitään salattavaa, mutta ei toisaalta mitään niin kiinnostavaakaan.
Työssä tuntuu raskaalta jatkuva kuoleman ja surun kanssa eläminen. Se vaatii voimaa ja viisautta. Siinä omat rajat ja jaksaminen ovat toisinaan koetuksella, vaikka asiaan osaakin suhtautua ammattimaisesti.
Mielestäni kirkon julkisuuskuva on ristiriidassa todellisuuden kanssa. Muuttuipa kirkko millaiseksi tahansa, niin se ei koskaan kosketa tiettyä osaa väestöstä. Esimerkiksi homokysymyksestä voi olla mitä mieltä tahansa ja aina saa sekä haukkuja että kannatusta. Ole siinä sitten kristittyä. Itse olisin valmis siunaamaan homosuhteet.
Kirkon, kuten valtionkin, hallintorakenne on jäykkä. Uudistukset tapahtuvat hitaasti. Kirkko kuitenkin tuntee ihmisen elämän ja osaa tarvittaessa auttaa nopeasti. Täällä ollaan oikeasti ihmisen puolella. Esimerkiksi diakonia- ja kasvatustyössä meillä on huippuammattilaisia töissä, palvelemassa tavallista ihmistä."
Mies, 40
Riittämättömyyden tunne rassaa
Papin työssä painaa yleinen riittämättömyyden tunne ihmisten moninaisten ja ristiriitaisten toiveiden edessä. Uskon, että en ole pappina yksin näiden tuntemusten kanssa.
Kirkollisiin toimituksiin saattaa liittyä erittäin herkkiä alueita. Tuntuu, että papilla pitäisi olla käytössään enemmän aisteja, jotta voisi ymmärtää seurakuntalaisten syvimmät toiveet. Kaikkien seurakuntalaisten toiveita ei pysty täyttämään, vaikka tekisi työnsä kuinka hyvin.
Työajattomuus on yksi asia, joka vie voimia. Vaikka ajankäyttöä yrittää hallinnoida ja hallita, niin yllättävät sairaustapaukset ja tuuraamiset vaikuttavat väkisinkin aikatauluihin. Työn ja vapaa-ajan epäsäännöllisyyden vuoksi minulla ei ole voimavaroja syvälliseen jatko-opiskeluun.
Olen osallistunut työn puolesta järjestettäviin koulutuksiin. Haluaisin kuitenkin syventää osaamistani jollain teologian osa-alueella, josta olisi sitten hyötyä ja iloa työssäkin. Tällä työaikajärjestelyllä en kykene siihen. Vapaapäivät menevät vain levätessä.
Jossain vaiheessa työskentelin yli 50 tuntia viikossa. Viime kuukausina olen pyrkinyt vähentämään ja kontrolloimaan työmäärää, mutta 38 tuntia viikossa ei oikein tahdo riittää.
Papeilta edellytetään yleistä ihmisiksi olemista. En koe, että meiltä odotettaisiin mitään erityistä elämäntapaa. Pahennusta voi herättää niin monella tavalla. Kerran tuomiokapituliin valitettiin siitä, että miespappi oli hypännyt lumikinoksen yli papinviitta yllään. Tapauksesta on aikaa jo kymmeniä vuosia. On vaikea kuvitella, että tuollaisesta asiasta tehtäisiin tänä päivänä valitus.
Papin työssä pitäisi olla enemmän aikaa ihmisten kohtaamiselle. Nyt noin puolet työajasta on ihmisten kohtaamista. Loput ajasta kuluu kokouksiin, suunnittelemiseen, yhteyksien pitämiseen ja muihin hallinnollisiin tehtäviin. Tavoitteena voisi olla, että 70 prosenttia papin työajasta olisi seurakuntalaisten kohtaamisia.
En tiedä arvostetaanko papin ammattia, mutta koen, että se on edelleen tarpeellinen.
Nainen, 60
Kirkosta on tullut normaalimpi työpaikka
Olen työskennellyt pappina yli kaksikymmentä vuotta. Seurakuntapastorin asema on sinä aikana muuttunut ja kirkosta tullut normaalimpi työpaikka. Jos parikymmentä vuotta sitten kirkkoherra halusi vaihtaa seurakuntapapin, tarvittiin vain soitto kapituliin. Nykyisin papit eivät enää ole samalla tavalla pompoteltavissa.
Seksuaalivähemmistöihin suhtautumisessa on tapahtunut käsittämättömän nopea muutos. Tämä on ollut ja tulee olemaan kirkolle melkoinen haaste. Mielestäni homoparien pitäisi saada kirkollinen siunaus. Toisaalta papeilla pitäisi olla myös mahdollisuus kieltäytyä tehtävästä ja jättää siunaaminen jonkun kollegan tehtäväksi.
Naispappeuden toteutuminen helpotti työtä. Aiemmin me miesteologit juoksimme viikonloppuisin perhejuhlissa vihkimässä, kastamassa ja hautaamassa. Naisteologit eivät. Samoihin aikoihin kun naispappeus toteutui, näin ensimmäisen kerran naisen kantamassa arkkua. Se vaikutti paljon shokeeraavammin kuin naispappeus.
Työskentely kirkossa on nykyisin paljon demokraattisempaa. Ennen kirkkolaissa sanottiin, että saarnaaja valitsee virret. Pappi valitsi virret eikä kanttorilla ollut siihen sananvaltaa. Nykyisin asia voi olla toisinpäin. Pappi on tullut seurakunnassa ja yhteiskunnassa jalustalta alas. Mielestäni se on pelkästään hyvä asia.
Kun minut vihittiin papiksi, elettiin aikaa, jolloin papin piti olla aina tavattavissa. Viikossa oli yksi vapaapäivä ja kuukaudessa yksi vapaa viikonloppu. Vapaapäivinäkin oli velvollisuus sielunhoidolliseen auttamiseen, jos tilanne sitä vaati.
Seurakuntalaiset soittivat kotipuhelimeen vapaapäivinäkin. Kun sama henkilö soitti monta kertaa peräkkäin, lopulta vaimo vastasi ja sanoi, että minä en ole tavattavissa. Nykyisin voi laittaa vapaapäivinä työkännykästä virran poikki. Silloin se ei soi.
Tietotekniikka on muuttanut papin työtä paljon. Se on tuonut tullessaan esimerkiksi sähköpostikirjeenvaihdon. Ennen menoja oli kirjattuna sekä toimituskirjaan että omaan kalenteriin. Nykyisin vain synkronoidaan oma kännykkä järjestelmään ja kaikki menot näkyvät siellä."
Mies, 50
Feministi ja töissä kirkossa
Ihmiset odottavat, että papin pitäisi kertoa, kuinka asioiden kuuluu olla. Aivan kuin olisi olemassa yksi totuus. Papin selän taakse ei voi mennä piiloon Jumalaa, eikä toista ihmistä. Sellainen ei kuulu luterilaiseen kirkkoon. Koen, että tehtäväni pappina on tukea ihmisten omia uskonnollisia valintoja.
Papin työssä koen keskeiseksi oman roolin löytämisen suhteessa aikaan, työhön ja ihmisiin. Seurakuntalaisilta saatua palautetta tulee kuunnella, mutta sen varassa ei voi elää. Palautetta tulee yleensä erittäin hyvin tai erittäin huonosti tehdystä työstä. Perushyvin tehty työ täytyy itse tietää ja tunnistaa. Siitä ei saa kiitosta eikä kehuja.
Yksittäiset ihmiset ovat toivoneet, että opettaisin tietynlaista raamatuntulkintaa. En kuitenkaan voi opettaa muuta kuin mihin itse uskon. Jos olen jostain opillisesta asiasta eri mieltä kuin työnantaja, niin pidän siitä suuni kiinni työaikana.
Välillä sanon saarnatuolista asti, jos jokin raamatunteksti loukkaa minua. Tällainen on esimerkiksi ajatus Marian neitseellisyydestä. Ymmärrän tätä raamatunkohtaa sen historiallisen taustan takia. Nykynaisena en kuitenkaan voi hyväksyä, että koskemattomuus olisi naisen kelpaavuuden ja puhtauden edellytys. Voin kuitenkin olla myös puhumatta asiasta, sillä se ei ole minulle keskeinen opinkohta.
Yleensä kerron jostain loukkaavasta kohdasta silloin, kun pääsen siitä eteenpäin avaamaan evankeliumia hyvällä ja hedelmällisellä tavalla. En mene saarnatuoliin kiukuttelemaan.
Kirkossa on pohdittu, miten naispappien kanssa työskentelemisestä kieltäytyvien kanssa menetellään. Minua hämmästyttää, miksi asiaa ajatellaan pappien eikä seurakuntalaisten näkökulmasta. Meillä pohditaan, kuinka pappi voisi elää ja toteuttaa omaa unelmaansa yhteisesti sovitun kirkon linjan noudattamisen sijaan. Näin ollaan luomassa seurakuntia, joissa naispappeuden vastustajia edelleen tuetaan.
Naispappeuden vastustajiin kuuluu henkilöitä, jotka kieltäytyvät vihkimästä eronneita ja avoliitossa eläneitä. Kun kirkko kuitenkin on päättänyt, että myös eronneita ja avoliitossa eläneitä vihitään, niin eikö seurakuntalaisilla ole oikeus saada tätä palvelua?
En ole koskaan nähnyt mitään ristiriitaa siinä, että olen feministi ja töissä kirkossa. Päinvastoin, yhteisön muuttumiseen voi vaikuttaa paremmin sisältä kuin ulkoapäin."
Nainen, 36
Elänkö niin kuin opetan?
Pappeus on koko elämää koskeva asia. En voi lähteä siitä noin vain kävelemään. Asun seurakunnan alueella ja tunnen paljon seurakuntalaisia. Kohdatessani heitä vaikkapa ruokakaupassa, en halua sanoa, että minulla on nyt vapaapäivä.
Jos ihminen on elämässään tilanteessa, jossa hänellä ei mene hyvin, hän saattaa tarttua ruokakaupassa tapaamaansa pappiin kuin hukkuva oljenkorteen. Silloin olen ehdottanut, että sopisimme tapaamisen jollekin toiselle päivälle. Kaupan hedelmätiski ei ole oikea paikka syvän sielunhoidollisen työn tekemiseen.
Myös mieheni on seurakunnan työntekijä. Nuorin lapsistamme oli jo koulussa, kun aloitin papin tehtävissä. Usein juhlapyhinä, viikonloppuisin ja iltaisin, kun muut niin sanotut normaaliperheet viettivät vapaata, toinen meistä oli töissä. Vaikuttaahan se perhe-elämään. Onneksi nykyisin ymmärretään jo työnjohdollisestikin, että vaikka tämä on kutsumustyö, niin meillä on myös muuta elämää.
Urani alkuaikoina olin paljon rippileireillä ja töissä nuorten kanssa iltaisin ja viikonloppuisin. Joskus tuli mietittyä, että täällä minä vain hoidan muiden nuoria, vaikka kotona olisi omia murrosikäisiä hoidettavana. Me papit puhumme paljon vanhemmuuden, perheen ja läsnäolon tärkeydestä. Jossain vaiheessa mietin, että pystynkö itse elämään niin kuin opetan.
Moni on sanonut, että naispappia on helppo lähestyä. Koen, että minun on helppo puhua avoimesti seurakuntalaisten kanssa, olla äitinä äitien kanssa, mummona mummojen kanssa ja sisarena sisarien kanssa.
Uskon, että jäsenmäärän vähentyessä kirkon rakenteessa tulee tapahtumaan suuri muutos. Onko se sitten huono asia, jos kirkkoon kuuluvat vain ne ihmiset, jotka ovat sitoutuneet siihen?
Ihmiset toivovat kirkolta palveluita. Halutaan rippikoulut, päiväkerhot, diakoniatyötä ja nuorisotyötä, mutta niistä ei haluta maksaa. Ehkä kirkon jäsenilläkin pitäisi olla käytössään kanta-asiakaskortti. Sillä saisi ilmaiseksi kirkollisen vihkimisen ja hautaan siunaamisen. Kirkkoon kuulumattomille toimitus maksaisi.
Ennen papeilla ajateltiin olevan tuomarinvaltaa. Papit myös mielellään käyttivät sitä valtaa. Johdattaminen on tänäkin päivänä pappien tehtävä. Nykyisin uskallamme kysellä seurakuntalaisten rinnalla."
Nainen, 59
Jaa tämä artikkeli: