Parasta oli hyvä porukka
Satu Vasantola ja Tommi Valtonen ovat entisiä seurakuntanuoria. Mitä he muistavat tuosta ajasta? Mitä heille kuuluu nyt?
Satu Vasantola, 43, päätoimittaja
Nuorena etsi itseään ja omaa identiteettiään monelta suunnalta. Minulla oli seurakuntanuorivaihe ja feministivaihe. Kun aloitin yläasteen, jouduin mammuttimaiseen kouluun. Olin siellä aluksi aika sivussa ja hiljainen, vaikka aiemmin olin ollut porukoiden kerääjä. Silloin en löytänyt muuta paikkaa kuin seurakunnan, missä olisi voinut pohtia elämää ja sen tarkoitusta.
Klassisesti jäin seurakuntanuoriin rippikoulun jälkeen. Olin Tuusulan seurakuntanuorissa. Parhaiten siitä ajasta on jäänyt mieleen muut nuoret ja valovoimainen nuoriso-ohjaaja. Hyvä liittyi ihmisiin, joiden kanssa pohdimme elämää, Jumalaa ja maailmaa. Siellä ei tarvinnut hirveästi näytellä, siellä hyväksyttiin monenlaiset ihmiset, oli kivaa tekemistä, näytelmät, retket ja reissut.
Meitä nuoria oli erilaisia: tiukan uskovaisia, etsijöitä ja kyselijöitä sekä hauskanpitäjiä. Minä olin varmaan kahta viimeksi mainittua. Kyselin aina "niin mutta" tai "entäs sitten". Nykyisin olen hyvin varovainen, jos kohtaan ihmisen, joka tietää vastauksen kaikkeen.
Nuorten leirit olivat parhaita, kun valvoimme, jos emme nyt ihan aamuun asti, niin aamuviiteen ainakin. Nuoriso-ohjaajamme Arto Myllärinen pani pyörimään näytelmäkerhon. Minä kirjoitin osan näytelmistä, koska tykkäsin kirjoittaa. Kiersimme myös muilla paikkakunnilla esittämässä niitä. Näytelmät olivat aika yksioikoisia. Jälkeenpäin katselin niitä vähän huvittuneena.
Toisten nuorten kanssa oli kivaa, vaikka koin itseni kapinalliseksi. Vastustin vanhakantaista uskonnollisuutta. Kapinoin kirkon nais–mies-asetelmaa vastaan. Naispappejahan ei silloin vielä ollut ja sukunimilaista keskusteltiin.
Perinteisten näkemysten keskellä koin olevani aika yksin. Näkemykset lähtivät työntekijöistä, vaikka eivät he tuoneet käsityksiään esille painostavasti. Silti ne vaikuttivat.
Oli myös tuomitsevaa ajattelua. Minusta on aika ylimielistä ajatella, että "me tiedämme, mikä on hyvä elämä". Itse asiassa se on pelottava asenne. Silloin seurakunnassa annettiin kovin suoraviivaisia elämänohjeita, esimerkiksi että seksiä voi olla vasta avioliitossa. Elämä on kuitenkin paljon monimutkaisempaa ja yllättävämpää, kuin mitä ne sen aikaiset mallit antoivat ymmärtää.
Feministipiireissä törmäsin joskus samaan fiilikseen, että on muka olemassa vain yksi totuus. Siellä oli hyvin samantyyppinen tapa ajatella suoraviivaisesti. Nähtävästi jos mikä tahansa ideologia saa vallan ihmisen ylitse, siitä voi tulla vallan käytön väline.
Kirjaimellinen raamatuntulkinta häiritsi minua. Eihän ole olemassa mitään kirjaimellista! Esimerkiksi jos sanon sanan äiti, se tuo mieleen monenlaisia ulottuvuuksia.
Sen muistan tarkasti, kun kerran pappi sanoi, että "jos ei ole kokenut sydämessään Jumalan rakkautta, ei voi rakastaa muita". Ihmettelin sitä, sillä tiesin varmasti, että äitini rakastaa minua ilman tuota kokemusta.
Vanhempani eivät ole ateisteja, heillä on neutraali suhtautuminen kirkkoon. Seurakuntanuori-innostukseeni he suhtautuivat ensin aika epäillen. Eivät he siitä ilahtuneet, mutta varmaan ajattelivat, että se on ihan kuin mikä tahansa harrastus.
Otin viime syksynä kahdenkymmenen vuoden jälkeen yhteyttä pariin seurakuntanuorissa olleeseen ystävääni, joiden kanssa kävimme etsintä- ja kapinavaiheet läpi. Toisesta oli tullut poliisi ja toisesta kauneusalan yrittäjä. Monista seurakuntanuorista on tullut opettajia, lääkäreitä ja kirkon työntekijöitä. Mutta tuli niistä piireistä pari rikollistakin.
Olin mukana seurakunnan kuvioissa ylioppilaaksitulooni asti. Sitten lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja olin ulkomailla. Opiskelin kapinallisuudestani huolimatta kirkon nuorisotyöohjaajaksi. Tiesin jo opiskelujeni alussa, että se ei ole minun alani, mutta valmistuin ja tein yhden äitiyslomasijaisuuden.
En vaan voinut allekirjoittaa kaikkea, mitä kirkon työntekijänä olisi pitänyt. Koulutus oli riipaisu sieltä ja riipaisu täältä, ja halusin opiskella jotakin kunnolla.
Pääsin valtiotieteelliseen, valmistuin ja aloin tehdä toimittajan töitä. Siinä vaiheessa minua kadutti, että olin opiskellut nuorisotyönohjaajaksi, koska valmistumiseni yliopistolta siirtyi lama-aikaan. Harmittelin, että jos nuorisotyöohjaajaopiskelu olisi jäänyt väliin, olisin ollut ajoissa "kilpailemassa" toimittajan paikoista. Laman tullessa lehtitaloihin ei palkattu uusia työntekijöitä. Mutta minulla riitti töitä paikallislehdissä ja ruotsin kielen taitoni vahvistui, kun opiskelin nuorisotyönohjaajaksi ruotsinkielisellä puolella.
Joskus olen harkinnut eroa kirkosta. Joku minua siellä sitten pitääkin. Tiedän, että kirkossa tehdään paljon hyvää aika hiljaa. Mutta kirkko antaa itsestään aika kummallisen kuvan. Kirkon pitäisi olla rakkauden yhteisö, ja sitten siellä tapellaan naispapeista ja homosuhteista. Valitettavasti ahdasmieliset mielipiteet näkyvät ja kuuluvat ja leimaavat kirkkoa turhaankin.
Seurakuntanuorista minulle jäi mies! Olemme olleet yli 20 vuotta yhdessä. Meillä on kolme lasta 14-, 11- ja 6-vuotiaat. Minulla oli haaveena, että haluan viisi lasta: joka toisen tekisimme itse ja joka toisen adoptoisimme Kolumbiasta. Hyvin alkoi, mutta kolmannen jälkeen mieheni sanoi, että eiköhän tämä jo riitä.
Olen kokenut kaksi tapaa tulla äidiksi, se tuo erilaista näkökulmaa elämään. Ehkä seurakuntanuorten ajasta on jäänyt se, että toisten auttaminen, läheiset ihmiset ja perhe ovat tärkeitä.
Olen hakeutunut ammattiin, jossa koen tekeväni merkityksellistä työtä. Vaikka meitä toimittajia ei yleensä arvosteta, minusta vapaa tiedonvälitys on demokratian edellytys ja koko yhteiskunnalle hyödyksi. Työssäni Hyvä Terveys -lehdessä voin lisätä ihmisten hyvinvointia ja hyvää oloa.
Kirkko voisi tarjota vieraalle paikkakunnalle muuttaville opiskelijoille keskusteluapua. Nuorten masennusbuumi kertoo, että keskustelulle olisi tarvetta. Nettipappi ei voi korvata henkilökohtaista kontaktia toiseen ihmiseen. Opiskelun alussa jonkun pitäisi sanoa nuorelle, että "hellitä vähän, sä riität, sä kelpaat sellaisena". Tämä on muuten se kirkon viesti, jonka itse koin hyvänä silloin nuorena.
Yhteisöllisyyden arvostus on unohtunut nykyaikana. Seurakuntanuorissa koki, että yhteisö kannattelee jäseniään. Pitäisi enemmän ajatella, että yhteisö voi saavuttaa jotakin eikä aina vain yksilö. Hyvällä tavalla kirkon rooli on tullut esille kriiseissä: saa tulla, saa olla hiljaa ja surra.
Tuomasmessussa olen käynyt muutaman kerran. Sinne mahtuvat kaikenlaiset ihmiset ja siellä on yleensä hyvää musiikkia. Pidän sitä lepopaikkana, se on minulle kuin metsä. Elän aika hektistä elämää, kun on kolme lasta, koira, koti ja työ. Tuomasmessu on minulle city-metsä."
Tommi Valtonen, 44, toimitusjohtaja
Alkupamaus seurakuntanuoriin oli rippileiri Holman kurssikeskuksessa. Kokemus oli tosi vahva ja minä jäin koukkuun. Leiri kesti kymmenen päivää ja pääsimme juhannusviikolla ripille.
Muistan vieläkin sanat, joilla Korson kirkkoherra Pentti Perttula toivotti tervetulleeksi seurakunnan nuorten tilaisuuksiin: "Tervetuloa Korson kommandojoukkoihin!"
Perttula oli kirkkoherra, joka kerran syksyssä heitti jumalanpalveluksen jälkeen kaavut pois. Niiden alta kuoriutui Korson Hölkän promoottori. Hölkkä käynnistyi kirkonkellon kumautuksella.
Seuraavana syksynä menin isoskoulutukseen. Vedin seurakunnan kerhoja ja isosena olin muistaakseni neljällä leirillä, Holmassa ja Punkaharjulla. Olin myös perustamassa mikroautokerhoa, joka kokoontui Korson kirkolla. Kerhossa oli mukana parhaimmillaan 60–70 poikaa. Ajoimme autoilla kirkon kentällä, joka on nykyinen tuhkahautausmaa. Saimme silloin tällöin ajaa myös lähistöllä sijaitsevan teollisuushallin pihamaalla.
Ostin kitaran ja opettelin soittamaan sitä. Säestin lauluja punaisesta laulukirjasta, kun me nuoret kokoonnuimme. Tyttäreni sai punaisen laulukirjan lahjaksi, kun hän pääsi viime kesänä ripille.
Opiskelin sähköasentajaksi Tikkurilan ammattikoulussa. Vanhempani asuivat Korsossa ja nyt minä asun perheeni kanssa samalla tontilla. Olen kolmannen polven korsolainen. Korsolaisuus onkin minulla vahva aate.
Minulla on vaimo ja 15-, 13- ja 9-vuotiaat tyttäret. Vaimo löytyi silloin seurakuntanuoriaikana naapuriseurakunnasta. Tapasimme 1980-luvun alussa ensimmäisen kerran, mutta meni 11 vuotta ennen kuin tutustuimme ja aloimme seurustella. Nyt olemme olleet naimisissa 17 vuotta.
Perustimme ystäväni Hannu Lokan kanssa Takuu Sähkö -firman. Toimin yrityksessä toimitusjohtajana ja meillä on 15 vakituista työntekijää. Kun Korson kirkkoa peruskorjattiin 1990-luvun lopulla, halusin päästä sähköistämään omaa kotikirkkoa. Voitimme tarjouskilpailun ja meidän firma sen sitten teki.
Rippileiriäni seuraavana kesänä seurakuntanuoriin tuli mukaan kymmenkunta uutta nuorta, muun muassa Arttu Harkki, tuttu televisiosta ja radiosta. Se oli hyvää ja huoletonta aikaa. Me pojat ja tytöt olimme keskenämme kavereita, kaikki oli niin puhdasta ja vilpitöntä. Totta kai tietynlainen jännite oli olemassa. Yhdessäolo oli tärkeää, ajateltiin ja koettiin samalla tavalla.
Porukoissamme oli myös Rekolan nykyinen kirkkoherra Mikko Matikainen. Hän kävi kierroksen maailmalla ja palasi takaisin kotikulmille. Kun Mikko palasi kotiin, hän otti minuun yhteyttä ja kysyi, että "ruvetaanko Tomppa treenaa?" Treenasimme aikoinaan yhdessä, ja nykyisin käymme taas yhdessä kuntosalilla.
Keskiviikkoisin meillä nuorilla oli peli-illat, kesällä lentopalloa ja talvella pingistä. Lauantaisin oli nuortenilta, joka pidettiin nykyisessä ilmastointikonehuoneessa. Nuortenilloissa puhuttiin, laulettiin, juotiin teetä, rukoiltiin ja syötiin sämpylöitä, joita tytöt olivat tehneet. Raamattua luettiin — tytöt ehkä enemmän ja pojat vähemmän.
Kirkolta piti lähteä pois kello 21 ja sen jälkeen menimme jatkoille jonkun kotiin, jossa oli suvaitsevaiset vanhemmat. Meitä oli parisenkymmentä nuorta jatkoilla. Koheesio oli kova! Puhuimme elämästä, opiskelusta, kodeistamme ja lauloimme yhdessä. Se oli hyvällä tavalla hang around.
Meille riitti toistemme seura, niin uskomattomalle kuin se nykyaikana kuulostaakin. Sai olla sellainen kuin oli, oma itsensä. Murrosiässä koin, että en saanut kotoa sitä tukea, mitä olisin tarvinnut. Kotona riideltiin usein. Oi niitä aikoja! Mutta ei ollut informaatioähkyä, se aika oli siinä mielessä nuorelle paljon selkeämpää.
Nuoriso-ohjaajamme Pekka Kokkola oli hyvä tyyppi. Muistan kuinka roikuimme hänen niskassaan, peuhasimme hangessa ja heittelimme lumipalloja.
Ikävuodet 16–19 menivät seurakuntanuorissa, monta pahaa jäi siinä vaiheessa tekemättä. Vanhempien ei tarvinnut olla huolissaan, hoidin asiani, koulun ja työn, eikä tarvinnut pelätä, että olisin tullut kännissä kotiin.
Järjestimme vuonna 2007 tapaamisen entisille Korson seurakuntanuorille Korson kirkolla. Meitä oli koolla kolme–neljäkymmentä entistä nuorta.
Oli aikamoinen fiilis, kun näki muita reilun kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Katsoi, että jotain tuttua tuossa ihmisessä on, mutta kukahan se olikaan? Mutta loppujen lopuksi huomasi, että ihminen oli sama, ulkokuori oli vain muuttunut.
Aika moni on nykyisin kirkon hommissa, joukossa oli pappeja, nuoriso-ohjaajia ja teologian tohtori, mutta kahdesta tytöstä oli tullut maatalon emäntiä Pohjanmaalle. Aika uskomatonta, mutta sama yhteys porukassa löytyi vieläkin. Suunnitelmissa on, että järjestämme kokoontumisen uudestaan.
Joskus mieleen tulee Kolmannen Naisen biisi Ikävöimästä itseni yllätin. Kaipaa ystävyyttä, jossa ei ole mitään laskelmoivaa tai teennäistä.
Kirkolla on toimintaa lapsille ja sitten on riparihomma, mutta aika vähän on sen jälkeen. Seuraavaksi on tarjottavaa eläkeikäiselle. Mutta voi olla ihan luontaista aikuistumista ja irtaantumista, että armeijaiän jälkeen tärkeiksi tulevat muut asiat, niin kuin opiskelu, työ ja perheen perustaminen.
Kirkossa tulee käytyä nykyään harvemmin, lähinnä juhlapyhinä. Mutta kun sinne menee, tulee tunne, että tulee kotiin. Se on hyvä ja turvallinen paikka edelleen. Koen suhteen uskontoon nykyään laulamisen kautta. Hyvät virret antavat juurevuutta elämään.
Ateistia minusta ei saa kirveelläkään. Allekirjoitan ne seurakuntanuoriaikaiset arvot edelleen. Olen myös pyrkinyt noudattamaan niitä ohjeita. Se, mitä luvataan, pidetään. Tärkeää on rehellisyys, luotettavuus ja toisten ihmisten arvostaminen ja kunnioittaminen.
Olen nykyisin vähän sellainen koti, uskonto ja isänmaa -mies. Kirkko on ja sen tulee olla rohkea ja aidosti kantaa ottava, pitää uskaltaa nostaa kipeitäkin asioita esiin. Laman aikana ihmiset tarvitsevat rohkaisua ja arvoja, henkisyyden tarve lisääntyy.
Kirkolla voisi olla tänä päivänä näytön paikka. Instituutioissa on aina kritisoitavaa, mutta kaikille ei voi olla mieliksi, linjansa pitää löytää ja asiansa takana pitää seistä. Pelkkä tapahtumien järjestäjä kirkon ei pitäisi olla. Seiniä voi rakentaa ja ostaa, mutta mikä on kirkon substanssi? Kirkolla on paikka ja tehtävänsä, sen pitää vain ottaa se.
Minulta olisi jäänyt kokematta hieno vaihe elämässäni, jos en olisi ollut seurakuntanuorissa. Tausta ei hävetä, aika monet merkittävilläkin paikoilla ovat entisiä seurakuntanuoria. Se on omaa rajoittuneisuutta, jos ei kestä kuulla siitä tai pitää sitä ongelmana.
Ei ole heikkoutta olla herkkä, tunteva, aidosti elävä ja kokeva. Ihmisten kanssa toimiessa siitä on hyötyä ja iloa. Naiivi ei tietenkään tarvitse olla.
Korson Mieslaulajat on minulle nykyisin se hyvä yhteisö. Olen laulanut siinä 24-vuotiaasta lähtien. Laulujen ja laulamisen välityksellä koen kauneu-den. Se on haiku siitä samasta, mitä silloin seurakuntanuorissa oli."
Jaa tämä artikkeli: