Taiteilijan kutsumus. Onnettomuus oli viedä työhalut, mutta palo tehdä töitä palasi. ”Ihmismielen tutkiminen on kiehtovaa ja hauskaa”, sanoo Pekka Heikkinen.
Pekka Heikkinen: ”Ei minun tarvitse olla vahva”
Pekka Heikkinen vammautui 15 vuotta sitten. Hän tahtoo kääntää kolaroinnin seuraukset voimavarakseen – sekä itselleen että muille.
Näyttelijä Pekka Heikkinen, 43, rullaa tuolinsa yleisön eteen. Eturiviin on asettunut ihmisiä pyörätuoleissa, salin keskivaiheilta kuuluu hengityskoneen rahinaa. Esityspaikkana ei ole siisti teatterisali vaan laitos, jossa asuu invalideja.
Näyttelijä kiertää Suomea esittämässä monologiaan Näillä mennään. Monesti katsojina on ihmisiä, jotka eivät teatteriin astu, koska eivät pääse liikkeelle. Joku ei ole edes kiinnostunut näyttämötaiteesta. Mutta nyt on. Esitys puhuu siitä, millaista on vammautuneen ihmisen elämä.
Monologi on saanut aineksensa Pekka Heikkisen omasta elämästä. Nuori näyttelijä oli uransa alussa, kun hän ajoi moottoripyöräonnettomuuden. Tuli selkäydinvamma ja hän joutui pyörätuoliin.
Pian toipilasajan jälkeen hän jatkoi näyttelemistä tv-sarjassa Hovimäki. Myöhemmin tarjottiin rooleja muun muassa sarjoista Seitsemän ja Taivaan tulet. Heikkinen näytteli viidentoista vuoden ajan muiden tekemää käsikirjoitusta. Ja mielellään näyttelikin. Vähitellen hänen rinnassaan alkoi kuitenkin tuntua kumma kaiherrus.
”Tuli pakottava ikävä tehdä omaa elämää peilaava monologi.”
Paluu takaisin teatterintekijäksi sai vauhtia hautajaisissa, jossa näyttelijäkollega siunattiin haudan lepoon. Niihin osallistui myös käsikirjoittaja Heikki Huttu-Hiltunen, jolle Heikkinen tuli maininneeksi, että omaa elämään tekisi mieli kelata monologin muotoon.
Teos alkoi syntyä miesten tapaamisissa. Heikkinen puheli tuntojaan, käsikirjoittaja teki muistiinpanoja. He viilasivat tekstiä yhdessä ja rakensivat draaman kaarta.
Pian vammautumisen jälkeen Pekka Heikkinen päätti toteuttaa unelmansa ja lähti maailmanympärimatkalle.
”Ajattelin hyvin matemaattisesti. Luut kasaan ja takaisin radalle! Enpä anna pikku mällin haitata omaa hohdokasta näyttelijänuraani.”
Heikkisen kasvoilla häivähtää hirtehinen hymy. Hän oli pärjääjä ja suorittaja, näyttelijä, joka näyttelee itselleen ja muille vahvaa ihmistä.
”Mutta oli siinä muutakin. Se oli minun tapani tehdä surutyötä.”
Kuten oli sekin, että hän osti vanhan kansankoulun Tampereelta.
”Alimmat hirret olivat lahot tai kivijalka pettänyt. Se linkutti pahasti.” Hän otti talosta itselleen urakan. Seitsemän vuotta hän purki pois hapertunutta, kolme vuotta rakensi uutta. Nyt on perheellä vankka kivitalo, jota asua. Samalla korjaantui jotain siitä, mikä painoi vammautuneen miehen mieltä.
Se, jolta puuttuu jokin fyysinen kyky, on muiden silmissä poikkeus, epänormaali. Aina joku tuijottaa tai kysyy tyhmiä. Aina joutuu selittämään. Tästäkin teemasta monologi puhuu niin, että yleisö saa syyn nauraa vedet silmissä.
Näillä mennään -monologista on tullut esitys, josta katsoja saa lohtua ja vertaistukea.
”Esitän tätä ihmisille, jotka ovat saaneet siipeensä. Ei ole montaa ammattinäyttelijää, jotka olisivat kokeneet samaa kuin minä”, sanoo Pekka Heikkinen.
Olisi outoa, jos Heikkisen monologin esittäisi näyttelijä, joka istahtaisi pyörätuoliin, esittäisi rampaa, nousisi keikan jälkeen jaloilleen ja ajaisi kotiinsa. Yleisö tuhahtaisi: mikä sinä olet meille esittämään, mitään?
Näitä mietteitä Heikkinen jakoi teatterialan ihmisille, jotka kokoontuivat pari viikkoa sitten pohtimaan teatterin saavutettavuutta. Tilaisuus oli Helsingissä, kulttuuriareena Gloriassa.
Istumme Glorian eteisaulassa. Heikkisen seminaaripuheenvuoro on ohitse, samoin valokuvaus kuuman lampun poltteessa. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan. Esitystä edeltävänä yönä hän heräsi ennen aikojaan. Kipu herätteli. Hän ajeli Tampereelta pääkaupungin varhaisaamuun ja rullaili pitkin katuja kunnes Gloria-teatterin ovet aukenivat.
Arjen glooria, jota sävyttää kipu. Se on koko ajan läsnä. On ollut jo kymmenen vuotta.
”Kipu. Se on kuin järjettömän huono työkaveri, joka sotkee hommat. Kun aamulla herään, saatan puoliääneen tuhahtaa: ’Älä tule siihen sotkemaan, mene matkoihisi!’ ”
Kohtalotoverit ovat pyytäneet, että kerro siitä. Monologissa kivun kuvaus soi ensin kalevalaisella poljennolla: ”Tuli kipu asumahan, kuokkimahan kutsumatta.” Sitten proosarunon muodossa: ”Elohopea sykkii silmissä. Satatuhatta volttia poraa selkärankaa ylös alas.”
Krooninen kipu ei hellitä millään lääkkeellä. Heikkisen konstina on toiminta, tekeminen ja nauraminen.
”Se täytyy unohtaa, selättää. Ei ole muuta keinoa kuin oman kipukynnyksen nostaminen. Se on tavallaan itsesuggestiota.”
Pekka Heikkinen toteaa, että kolarin jälkeinen elämä on ollut taistelua sen seurauksia vastaan. Kipu ei hellitä, luopumisen suru ei ole kerralla surtu.
”Ihminen on kuitenkin ihminen, oli jalkoja tai ei. Ei elämä ketään kolhimatta jätä. Moni elää jaksamisensa rajoilla, kuka mistäkin syystä.”
Hän tuo näyttämölle ihmisen ikituntoja: iloa ja ikävää, surua ja huojennusta. Heikkisen mukaan kyse on pahojen tapahtumien selättämisestä. Ensin elämä on kuin sahalaitaa, mutta ajan kuluessa kurvit loivenevat. Pahankin onnettomuuden voi kääntää voimavaraksi.
”Minä myönnän. Ei minun tarvitse olla vahva. Yhtä hyvin rikkinäinen antaa merkityksen kuin ehyt. Kuka meistä on ehyt?”
Lainaukset Näillä mennään -monologista.
Jaa tämä artikkeli: