— Vaikka rakastuminen ja parin valinta ovat suuri salaisuus, niin sattumaa ne eivät ole, sanovat Pentti ja Liisa Tuovinen.

Pelottavan läheinen suhde

Mitä tärkeämpi ja henkilökohtaisempi jokin asia on, sitä vaikeampaa siitä on puhua, tietää Liisa Tuovinen.

12.09.2012 09:45
Ulla-Maija Vilmi
Jani Laukkanen

Moni tunnistaa järvenpääläisen Liisa Tuovisen papiksi, joka on viime vuosina vaatinut homoseksuaaleille täyttä ihmisarvoa. Siihen kuuluu, että samaa sukupuolta olevia parisuhteensa rekisteröineitä ihmisiä kohdattaisiin ja kohdeltaisiin kirkossa tasa-arvoisesti.

Tunteita nostattavan aiheen taakse on voinut peittyä se, että Tuovinen on pitkän linjan kirkollinen asiantuntija parisuhde- ja perheasioissa. Hän aloitti vuonna 1971 kirkon perhetyön sihteerinä ja toimi tehtävässä 30 vuotta, eläkkeelle jäämiseensä asti.

— Niinä aikoina, kun aloitin perhetyössä, ajattelin, ettei oma parisuhteeni tulisi kestämään. Pidin itseäni huonona äitinä, joka ei olisi ansainnut lapsiaan. Mutta ajattelin myös, että jos löytäisin avun itselleni, työmuoto saattaisi olla avuksi myös muille.

Vaikka näköalat eivät alussa huikaisseet, näyttää apua ja selvyyttä löytyneen. Tuovinen on elämäänsä tyytyväinen isoäiti, joka puurtaa erilaisissa luottamustehtävissä.

Avioliitto arkkitehtipuoliso Pentti Tuovisen kanssa on kestänyt. Oman parisuhteen ja perheen lisäksi puolisoita yhdistää se, että he tekevät yhdessä parisuhdetyötä.

Puhukaa jo ennen viimeistä pisaraa

Kirkollinen perheneuvonta sai aikanaan alkunsa reaktiona perhekriiseihin ja avioeroihin. Avioerot olivat yleistyneet Suomessa sodan jälkeen. Suuntauksen saattoi huomata vaikkapa Aamulehteä lukiessa, niin kuin Tampereen Kaupunkilähetyksen pappi Matti Joensuu oli tehnyt.

Juristeilla oli lehdessä ilmoituksia, joissa he lupasivat järjestää avioeron halvalla. Matti Joensuu sai päähänsä laittaa lehteen vastailmoituksen: älkää ottako avioeroa ennen kuin olette puhuneet pastori Joensuun kanssa.

— Kirkon perhetyön lähtökohdaksi tuli uusi radikaali ajatus siitä, että parisuhteesta voi huolehtia ennakoivasti — ennen kuin ollaan kriisissä ja tarvitaan terapiaa. Toisena lähtökohtana oli aivan mahdoton ajatus, että omasta parisuhteesta voisi keskustella ryhmässä, Liisa Tuovinen sanoo.

Tuohon aikaan parisuhteesta puhuminen oli tabu. Omasta parisuhteesta ei pystytty puhumaan edes puolisoiden kesken, saati sitten, että siitä olisi puhuttu toisten kuullen tai vieläpä toisten parien kanssa.

— Puolisot olivat oppineet sinnittelemään ja nielemään suhteensa vaikeuksia. Puhumaan ryhdyttiin vasta sitten, kun varasto täyttyi ja vastassa oli viimeinen pisara. Silloin puoliso saattoi ihmetellä, miksei toinen ollut kertonut ajatuksistaan ja toiveistaan kymmenen vuotta aikaisemmin.

Joskus kriisit ovat valepukuisia ystäviä

Vielä 1960-luvulla oli tapana, että yhteen muutettiin vasta vihkimisen jälkeen. Niinpä perusteellisempi toiseen tutustuminen ja arki alkoivat aviopareilla melkein yhtäaikaisesti. Tilanne kuitenkin muuttui nopeasti. Liisa Tuovinen ei muista vihkineensä avioliittoon yhtään paria, jolla ei olisi takanaan avoliittoa ja usein myös lapsia.

Puolisoiden välinen viestintä toimii Tuovisen mukaan yleensä hyvin parisuhteen alkuvaiheessa. Silloin on paljon keskinäistä jakamista.

— Suhteen alussa kumpikin kertoo toiselle ensimmäistä kertaa itsestään ja elämänsä tärkeistä asioista. Sittemmin arki alkaa häivyttää jakamista.

— Kun työ ja lapset vievät voimat, se, mitä ja mistä voidaan puhua puolison kanssa, vähenee vähenemistään. Yksinäisyydentunne ja tyytymättömyys alkavat saada tilaa. Puolisot etääntyvät toisistaan.

Sen, mitä tapahtuneesta seuraa pitemmän päälle, kertovat tilastot: joka kolmas pari on tyytyväinen suhteeseensa, joka kolmas sinnittelee ja joka kolmas pari eroaa.

— Toisinaan voi käydä niin, että jokin kriisitilanne pakottaa puolisot lähentymään toisiaan ja puhumaan asioista. Kriisejä voikin sanoa valepukuisiksi ystäviksi.

Selvää on, että jotkut löytävät avoimia viestintäkanavia tukkeutuneiden tilalle uuden rakkauden kautta.

Nostakaa hyvät asiat päällimmäisiksi

Omista parisuhteeseen liittyvistä tavoitteista, tarpeista ja toiveista voi olla vaikea puhua puolisolle. Liisa Tuovisen mukaan se ei ole sattumaa.

— Mitä tärkeämpi ja henkilökohtaisempi jokin asia on, sitä vaikeampaa siitä on puhua. Lisäksi jonkin suhteeseen liittyvän vaikeuden esille ottaminen on kauhea riski. Jospa käy niin, että toinen ei ymmärrä ja syntyy vain riitaa ja syyttelyä.

Silloin käsillä on yhden sijasta kaksi ongelmaa: alkuperäinen, joka ei ratkennut, ja vielä paha mieli riidasta. Jotta tällainen kehityskulku vältettäisiin, tarvitaan Tuovisen mielestä tilanteita, joissa puolisoiden on turvallista avata keskustelu, kertoa itsestään ja katsoa yhdessä suhdettaan.

— Monesti päällimmäisinä ovat tyytymättömyyden aiheet. Oman suhteen hyvät puolet eivät tule mieleen, vaikka juuri ne asiat, jotka ovat hyvin ja joihin voi olla tyytyväinen, auttavat jaksamaan päivästä toiseen. Jos hyvistä puolista ei puhuta ensin, on pelottavaa ottaa esiin huonoja puolia.

Ennakoivassa parisuhdetyössä puolisoita neuvotaan kertomaan toisilleen siitä, mistä pitää, mikä ilahduttaa ja mikä lohduttaa itseä, sekä siitä, mikä on puolisossa ja keskinäisessä suhteessa tärkeää.

— Jos asioita ei sano ääneen, toinen ei tiedä eikä huomaa niitä. Asioiden sanominen ääneen vahvistaa keskinäistä suhdetta. Sen ansiosta on helpompi ottaa puheeksi myös suhteen puutteita ja muutostoiveita. Puhuminen on avain sille, ettei parisuhde suppeudu ja typisty.

Pariviestintää voi opetella

Liisa Tuovinen kertoo, että suomalaisen perhetyön tueksi saatiin 1960- ja 70-luvulla kansainvälisiä vaikutteita varsinkin Yhdysvalloista.

Hän mainitsee muun muassa sosiologi ja perheterapeutti David Macen, joka alkoi yhdessä vaimonsa Veran kanssa järjestää viikonloppuseminaareja aviopareille. Niiden ohjelma oli varsin vapaamuotoinen, mutta pääsisältönä oli keskustelu omasta parisuhteesta.

— Tärkeäksi osaksi meidänkin parisuhdetyötämme muodostuivat viestintätaidot. Kun parisuhde tai perhe joutuu kohtaamaan kasvukriisejä tai ympäristön muutoksia, vuorovaikutustaidoista riippuu, heikentyykö vai vahvistuuko suhde.

Kirkon perhetyössä käynnistettiin viikonloppuseminaarit ja pariviestinnän kurssit.

— Oleellista on, pystynkö kuulemaan, mitä toinen sanoo ja annanko hänelle tilaa puhua. Tärkeää on myös, mitä puhun ja miten, kun haluan vaikuttaa, ja miten päätökset tehdään yhdessä.

Paljolti samoja taitoja painotti terapeutti Thomas Gordon, joka kehitteli perhekoulun.

Yhdysvalloissa oli 1960-luvulla buumi, että murrosikäiset karkasivat kotoaan ja ryhtyivät hipeiksi halutessaan haastaa vanhempiensa arvomaailman.

— Vanhempien mielestä lapsista, jotka eivät viihdy kotona, oli jotain vikaa. Nuoret puolestaan olivat sitä mieltä, että vanhemmat kaipasivat korjausta. Gordon huomasi, että vanhempia syytettiin monista asioista, mutta kukaan ei auttanut heitä tulemaan toimeen lastensa kanssa.

Gordonin aineistot käännettiin suomeksi, ja niitä on käytetty paljon kirkon perhetyössä ja nuorisotyössä. Liisa Tuovinen kertoo, että perhekoululla on ollut myönteinen vaikutus lasten ja vanhempien väliseen suhteeseen hänen omassa perheessään samoin kuin parisuhdekursseilla parisuhteeseen.

— Parisuhdetyötä on vaikeata tehdä muuten kuin oman elämän läpi. Jos oma parisuhde tai perhe on huonovointinen, voi olla vaikea löytää rohkeus auttaa toisia.

Kursseja homo- ja lesbopareille

Ennen perhetyön sihteerin tointaan Liisa Tuovinen teki 1960-luvun alussa nuorisotyötä Johanneksen seurakunnassa Helsingissä ja vuosikymmen lopulla opiskelijatyötä Kristillisessä Opiskelijaliitossa. Hän tutustui nuoriin, joilla oli suuria vaikeuksia seksuaalisen identiteettinsä kanssa.

— Ehkä vieläkin voi kuvitella, kuinka helvetillistä oli silloin jollekin 15-vuotiaalle alkaa aavistella tai huomata olevansa homoseksuaali. Asiasta ei voinut puhua kenenkään kanssa. Myöhemmin kohtasin perhetyössä lapsensa seksuaalisesta suuntautumisesta ahdistuneita vanhempia.

Tuovinen kertoo, miten kirkko on historiansa aikana suhtautunut homoseksuaalisuuteen.

— On kauheaa, että homoseksuaalisuudesta tuli kirkon vaatimuksesta 300-luvulla kuolemanrangaistuksella rangaistava rikos. Suomessa homoseksuaalisuus poistettiin rikoslaista vasta 1970.

— Pitkään ei haluttu nähdä eikä ymmärtää, kuinka monenlaista seksuaalisuus voi olla. Toiset ovat lähempänä homoseksuaalisuutta, toiset heteroseksuaalisuutta, ja jotkut siinä puolivälissä.

Tuovisen lisäksi monet muutkin, kuten raamattuteologi Raija Sollamo sekä terapiasuuntautuneet teologit Martti Lindqvist, Matti Hyrck ja Matti J. Kuronen, pitivät kohtuuttomana, että homoseksuaalien pitäisi itse ajaa oikeuksiaan kirkossa. Sitä varten tarvittiin heteroseksuaalien solidaarisuusliike, ja niin syntyi Yhteys-liike.

— On vaikea ymmärtää, mitä tarkoittaa kirkon päätös, että samaa sukupuolta olevan ja parisuhteensa rekisteröineen parin puolesta voi rukoilla mutta että heitä ei voi siunata. Varmaan kuitenkin voi rukoilla siunausta? Tuovinen tuohtuu.

Homo- ja lesboparien yhteiselämässä ovat vastassa samanlaiset kysymykset kuin muidenkin parien. Liisa ja Pentti Tuovinen pitivät yhdessä ensimmäisen lesbopareille suunnatun Yhteinen elämä -kurssin Kallion seurakunnassa Helsingissä. Tarkoitus on, että seurakunta järjestää uusia kursseja ja Tuoviset jatkavat yhteistyötään Setan kanssa.

Rakkauteen liittyy myös luopuminen

Varsin uusi asia parisuhdetyössä ovat senioreille suunnatut parisuhdeseminaarit ja -luennot.

— Jos parisuhde on säilynyt pitkään, 60- ja 70-vuotiaiden kannattaa hoitaa ja huoltaa sitä niin, että puolisot jaksavat vielä vanhuuden vaivoissakin tukea toisiaan. Tosin eläkkeelle jäädessään moni taitaa päätyä ihmettelemään, kuka on tuo vieras ihminen, jonka kanssa asun, Liisa Tuovinen pohtii.

Sanotaan, että vaikka puoliso tuntuisi etäiseltä, hänen kanssaan voi ystävystyä uudelleen. Mutta miten se on mahdollista?

— Jos suhteessa on pakastettuja traumoja, ne on tarpeen käsitellä alta pois. Puolison kanssa voi puhua siitä, mitä odottaa jäljellä olevalta ajalta sekä suunnitella ja jakaa tehtäviä, Tuovinen sanoo.

— Vaikka rakastuminen ja parin valinta ovat suuri salaisuus, niin sattuma ne eivät ole. Jokaisella on tarve löytää kumppani, joka kanssa voi kokea vastavuoroisuutta, antaa ja saada sekä kasvaa ja toipua lapsuuden ja nuoruuden aikana syntyneistä traumoista.

Tuovinen näkee niin parisuhteen kuin ikääntymiseen liittyvän luopumisen valtaisina kasvuprosesseina.

— Luopumisprosessi vaatii omat taitonsa, mutta niitäkin voi harjoitella läpi elämän. Huomasin vasta, miten lapsenlapseni opettelevat luopumista joka kertaa, kun joutuvat lopettamaan leikkinsä mennäkseen nukkumaan. Jopa silloin, kun ihminen menettää jonkin kyvyn, kuten esimerkiksi silloin kun kuulo heikkenee tai liikuntakyky menee, hän voi löytää uuden tavan elää elämäänsä.

Vaikka kirkon parisuhde- ja perhetyöhön on vuosikymmenten mittaan syntynyt monenlaista uutta toimintaa ja oivallusta, Tuovista harmittaa se, että työ ei seurakunnissa kuulu oikein kenellekään.

— Kaiken mihin liittyy sana perhe, ajatellaan kuuluvan lapsityöhön, mutta parisuhdeasiat eivät kuulu oikein minnekään. Vaikka esimerkiksi Parisuhdekeskus Kataja kouluttaa vapaaehtoisia ryhmänvetäjiä, toimintaa ei synny, jos ryhmille ei löydy tiloja ja tukea seurakunnasta, Tuovinen huolehtii.