”Meillä alettiin puhua minä-viesteistä”

Erkki Jokinen, 45:

”Tapasin Leenan opiskeluaikoina. Opiskelimme teologisessa tiedekunnassa ja liikuimme samassa opiskelijoiden porukassa. Kokoonnuimme usein iltaisin asuntolassa juttelemaan, laulamaan ja rukoilemaan. Elettiin vuosia 1985–86.

Kerran olin menossa Finlandia-talolle Sibelius-viulukilpailun finaaliin kaverini kanssa, mutta hän perui tulonsa. Minulla oli kaksi lippua, ja kysyin, kuka haluaisi lähteä konserttiin kanssani, ja niin Leena tarttui lippuun. Reissu oli tosi hauska, ja sen jälkeen meille alkoi tulla suorastaan tavaksi, että istuimme kahdestaan, emmekä enää porukassa. Toisen mukavana pitäminen muuttui rakkaudeksi. Kysyin Leenalta, onko tämä hänelle yhtä selvää kuin minulle, ja hän vastasi, että on.

Seurustelimme vuoden ja menimme kihloihin. Kosin Leenaa huhtikuisena kuutamoyönä hänen tätinsä luona Joensuussa. Leena alkoi laskea päiviä häihin, mutta emme menneetkään naimisiin heti kihloja seuranneena kesänä. Leena varmaan ajatteli, etten saa mitään aikaiseksi. Vihdoin viimein kuitenkin valitsin päivän sekä varasin kirkon ja papin. Oli marraskuu, kun kysyin Leenalta, sopiiko naimisiinmeno loppiaisena. Onneksi ei tarvinnut perua varauksia.

Meidät vihittiin Hämeenkyrön kirkossa ja muutimme asumaan Tikkurilaan. Ensimmäisen lapsen synnyttyä muutimme Helsinkiin opiskelijoiden perheasuntoon. Opiskelimme ja hoidimme vuorotellen lasta. Valmistuimme teologian maistereiksi samana vuonna.

Minä sain papin paikan Orivedeltä, ja seuraavat lapsemme syntyivät siellä. Orivedeltä muutimme Venäjälle. Halusimme lähteä lähetystyöhön. Venäjälle lähtö oli yllätys, sillä olimme miettineet jotain Afrikan maata, mutta loppujen lopuksi tykkäsimme Venäjän kulttuurista, ihmisistä ja hengellisestä ympäristöstä. Lähtiessämme sinne vanhin neljästä lapsestamme oli kuusivuotias ja nuorin kahdeksan kuukautta.

Venäjällä meni viisi vuotta. Ajatuksenamme oli palata sieltä muualle kuin pääkaupunkiseudulle, mutta kävi ilmi, että vain Helsingissä olisi lapsille tarjolla venäjänkielistä opetusta alakoulusta alkaen.

Parisuhteessa haastavinta on toisen näkeminen sellaisena kuin hän todella on, eikä vain omien kuvitelmien läpi. Rikkaus parisuhteeseen tulee siitä, että oppii hyväksymään toisen sellaisena kuin hän on. Sen oppiminen vei vuosia.

Leenan kanssa olemme vastaparit, olemme niin erilaisia. Alkuvaiheessa ihmeteltiin, että mitä tuo toinen oikeasti ajattelee ja mihin hän pyrkii. Rakastettiin niin älyttömästi, mutta ymmärryksestä oli pulaa. Ei meinattu osata lukea toista millään. Vuodet ovat opettaneet näkemään erilaisuuden turvallisuutena. Toinen kestää jotain sellaista, mikä toiselle on vaikeaa. Elämä ei petä samalta kohdalta.

Sielunhoito-, perhe- ja ihmissuhdetyö ovat aina olleet Leenalle tärkeitä. Minusta on upea juttu, että Leena on perheneuvoja. Se oli hänelle luonteva valinta.

Uskon, että oma luja parisuhde tukee perheneuvojaa siinä, että hän uskaltaa mennä muiden kriiseihin mukaan. Ehkä olen antanut Leenalle jaksamista lämpimällä ja vahvalla parisuhteella. Venäjällä teimme yhdessä parisuhdetyötä, eli Leenan nykyinen työ on jatkoa sille.

Ei Leena oikeastaan koskaan jakele neuvoja, miten parisuhteessa pitäisi toimia. Ainoastaan suhteemme alkuaikoina yhtä Leenan käymää koulutusta on testattu kotona.

Hän kävi Gordonin perhekoulun ohjaajakurssin, ja sen jälkeen meillä alettiin puhua minä-viesteistä. Kun puhut, puhu itsestäsi! Mutta se on ollut hyvä ohje. Sen mukaan toiselle ei pidä sanoa, että sinä olet sellainen ja sellainen, vaan pitää kertoa, miltä itsestä tuntuu. Silloin voi jatkaa keskustelua.

Leenan perheneuvojan työssä ja minun työssäni pappina on paljon yhteistä, sillä teen sielunhoitotyötä ja olen myös tehnyt parisuhdetyötä Suomessa venäjänkielisten parissa.

Siitä, että Leena on perehtynyt parisuhdetyöhön, on ollut apua meidän omassa avioliitossamme varsinkin kiinnittymis- ja kasvuvaiheissa. Mutta tässä vaiheessa suhdetta ohjeet ja opit ovat enemmän mukana rivien väleissä ja yhteisessä hengityksessä.

Riitelemme entistä harvemmin, mutta riidoissa eivät ole mukana perheneuvoja ja pastori, vaan Erkki ja Leena. Roolit ja ammatit unohtuvat, kummastakin tulee aika riisuttu malli. Mutta tiedämme, että kaikenlaisista kriiseistä selviämme. Ennen meille tuli riitaa kotitöistä, aikatauluista ja erirytmisyydestä. Nykyään on ihan luonnollista, että menemme eri tahtia. Leena on tarkka ja tunnollinen, minä taas maalaan leveämmällä pensselillä.

Kannan mielelläni vastuun perheestä, mutta olemme hyvin demokraattinen pari. Vähän eri asioissa toinen on perheen pää. Arki menee niin, että kumpikin tekee sen, minkä parhaiten osaa. Päätökset neuvotellaan yhdessä.”

”Riiteleminen ei tuntunut vaaralliselta”

Leila Koskelin, 48:

”Olemme olleet Juhanin kanssa yhdessä vuodesta 1982. Tapasimme ensimmäisen kerran raamattukurssilla, joka kesti vajaan vuoden, ja aloimme seurustella opintojen loppusuoralla. Ihastuin Juhanin kohteliaaseen käytökseen. Hän oli urheilullinen ja monella tapaa fiksun oloinen, ja meiltä löytyi yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Olin 20-vuotias ja Juhani 22, kun menimme naimisiin. Meillä oli kesähäät. Meidät vihittiin Tuusulan kirkossa ja hääjuhla pidettiin seurakuntakeskuksessa.

Opiskelimme kovasti, minä diakonissaksi ja Juhani teologiksi. Minä olin ollut hirveän sosiaalinen jo aiemmin, ystäviä oli ulkomaita myöten. Kävimme kyläilemässä useamman kerran viikossa ystävien luona tai he meidän luonamme. Kävimme myös musiikkitilaisuuksissa ja nuorten aikuisten illoissa ja olimme mukana opiskelijatoiminnassa. Nuorten aikuisten iltojen jatkoilla joimme kahvia ja teetä, juttelimme ja pelasimme pelejä.

Pingis oli minun ja Juhanin yhteinen harrastus. Pelasimme sitä opiskelijakotitalomme kerhohuoneessa. Myös matkailu tuli mukaan kuvioihin, ja hankimme asuntovaunun.

Olimme kuusi vuotta naimisissa ennen lapsia. Elimme nuoruuttamme Juhanin kanssa kahdestaan ja tutustuimme toisiimme. Valmistuttuamme ammatteihin meille syntyi kaksi poikaa, joista toinen on jo muuttanut pois kotoa ja toinen on lähtökuopissa.

Ensimmäinen avioliittovuosi oli honeymoon-vuosi. Toinen oli riitelyn vuosi, ja kolmantena vuonna aloimme päästä yhteenkasvamisen vaiheeseen. En enää oikein edes muista, mistä riitelimme, mutta sen muistan, että toisena vuotena riitelimme paljon. Mutta koin, ettei se ollut vaarallista.

Me riitelimme matkalla kyläpaikkaan, vaikka hississä, mutta pystyimme käyttäytymään vieraina ihan normaalisti emmekä edes piikitelleet toisiamme. Teimme vierailun ajaksi välirauhan ja jatkoimme riitelyä sen jälkeen. Riiteleminen ei tuntunut vaaralliselta varmaankaan sen takia, että olimme molemmat lukeneet kirjoista ja kuulleet seurakuntanuoriaikana parisuhteen eri vaiheista.

Meidän piti kyllä oppia riitelemään. Alussa minä ärähdin ja Juhani vaipui mykkyyteen, ja minä en taas kestänyt sitä — olin nuorempana aika kipakka. Mutta opin sen, että minun pitää ensin antaa toiselle aikaa olla rauhassa ja selvittää ajatuksiaan ja vasta sitten selvitetään asiat yhdessä.

Nykyisin meille tulee riitaa harvemmin, ja nekin pienistä arjen asioista. Minulla kun on tapana sanoa mielipiteeni asiasta kuin asiasta. Ne riidat ovat useimmin minusta lähtöisin, koska olen nopeampi reagoimaan.

Minusta oli tosi positiivista, että Juhanista tuli perheneuvoja, koska hän alkoi tehdä säännöllistä työaikaa. Sitä ennen hän toimi pappina ja oli viikonloput töissä. Vaikka kyllä minulla käväisi mielessä, että pitääkö meidän nyt sitten olla joku mallipariskunta, kun Juhani on perheneuvoja. Mutta se hävisi mielestä nopeasti, ja ajattelin, että me olemme sellaisia kuin olemme ja jos joku meitä seuraa, niin se on hänen asiansa.

Joskus Juhanilta tulee ohjeita, jotka ärsyttävät. Tai varsinkin se, kun hän ottaa ammattilaisen asenteen ja kohtelee minua kuin asiakasta.

Juhani on esimerkiksi huomauttanut, että minun kannattaisi siivota ylipursuavasta vaatekaapistani yksi hylly päivässä eikä kaikkea yhdellä kertaa, niin se pysyisi pidempään järjestyksessä. Mutta minusta olisi kauhistus, jos pitäisi joka päivä siivota joku hylly. Minä siedän epäjärjestystä paremmin kuin Juhani. Mutta ikinä Juhani ole ollut tietävinään paremmin, mikä on oikein tai miten pitää toimia tietyssä tilanteessa parisuhteessa.

Meidän perheessämme ei ole perinteisiä miehen ja naisen rooleja, vaan meillä on aina ollut tasavertaista. Esimerkiksi 20 vuotta sitten Juhani oli esikoisemme kanssa hoitovapaalla, mikä ei ollut siihen aikaan kovin yleistä, jos nykyäänkään.

Perheessämme on ollut selkeä työnjako: Juhani siivoaa, minä pesen pyykit ja poikien tehtävänä on ollut hoitaa tiskit ja kaupassakäynti. Se joka kerkiää -malli ei toimi meillä, vaan pitää olla tarkka työjako, että arki sujuu.

Me olemme aina pyrkineet päättämään asioista yhdessä. Viimeisen sanan sanoo meistä se, jota asia koskee enemmän, mutta toisen mielipide otetaan huomioon. Ristiriitatilanteista selvitään puhumalla ja neuvottelemalla.

Puhuminen on ollut olennaista suhteessamme jo alusta lähtien. Jokaisella on omia kriisivaiheitaan, jolloin elämä kutsuu kasvuun. Meillä ne ovat menneet sopivasti limittäin: kun toinen on ollut enemmän tuen tarpeessa, toinen on jaksanut tukea, ja toisinpäin.”