null Pienestä kiinni

Pienestä kiinni

Perhostutkija Jari Kaitilan kotona perhoset täyttävät yhden huoneen ja puolet toisesta.

Mitä mieleesi tulee sanasta perhonen? Nokkosperhonen, ritariperhonen, sitruunaperhonen? Näitä tuttuja, suuria ja näyttäviä päiväperhosia on kuitenkin perhoslajeista vain murto-osa.

— Suomessa tunnetaan tällä hetkellä noin 2560 perhoslajia. Niistä noin 120 lajia eli alle viisi prosenttia on päiväperhosia, huomauttaa Suomen perhostutkijain seuran toiminnanjohtaja Jari Kaitila.

Pikkuperhosia, joista pienimpien siipiväli on vain muutaman millimetrin, harva edes mieltää perhosiksi. Tai jos mieltää, ei ainakaan erota niitä toisistaan. Kaitilaa ne kuitenkin kiehtovat.

— Usein pikkuperhosilla on vain yksi tai ihan muutama ravintokasvi, joten ne on helppo löytää toukkina. Toukkina ne on helpompi tunnistaakin. Toukkia seuraamalla pystytään paikantamaan luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeitä kohtia. Miksi esimerkiksi ravintokasvin toisilla kasvupaikoilla on perhosen toukkia ja toisilla ei?

Kaitila huomauttaa, että toukkavaihe on perhosten suojelun kannalta olennainen. Usein toukat elävät eri paikoissa kuin aikuiset, jotka hakevat ravintonsa kukista ja voivat lentää ravintonsa perässä.

Toisin kuin toukat, kaikki aikuiset eivät edes tarvitse ravintoa, sillä noin puolet perhoslajeista on sellaisia, että aikuiselta perhoselta puuttuu suu kokonaan. Se ei siis syö enää täyskasvuisena ja elää sen vuoksi vain muutaman päivän.

Pisimmilläänkin useimpien perhos-lajien aikuiset elävät vain pari viikkoa, elleivät sitä ennen päädy linnunruoaksi tai kuole liikenteessä. Poikkeus ovat ne perhoslajit, jotka talvehtivat aikuisina. Sellainen on esimerkiksi tuttu nokkosperhonen. Juuri aikuisena talvehtiminen selittää, miksi nokkosperhosia näkee usein jo varhain keväällä.

— Toinen tyypillinen aikuistalvehtija on lattakoi, joita näkee talvisin sisätiloissa. Se myös liikkuu ulkona aina kun on suojasäätä, joten niitä voi löytää tammi–helmikuussakin. Mutta eihän niitä tavallinen ihminen huomaa, Kaitila kertoo.

Perhosharrastajien puhemiehenä Jari Kaitila on tottunut oikomaan harrastusta koskevia ennakkoluuloja.

— Usein kysytään, miksi meidän täytyy tappaa perhosia, miksi emme voi vain kirjata havaintojamme niin kuin lintubongarit. Perhosten pyydystäminen on lajinmäärityksen vuoksi usein ihan välttämätöntä. Vasta sitten, kun on oppinut jonkin lajin, sen pystyy maastossa tunnistamaan.

— On paljon lajeja, jotka tunnistaa vain genitaalien perusteella. Jopa päiväperhosista muutama on sellaisia, ettei niitä tunnista ilman mikroskooppia.

Kaitilan mukaan Suomen perhoslajisto on yksi maailman parhaiten tunnetuista ja kartoitetuista. Jopa pikkuperhosten levinneisyys tunnetaan hyvin. Kiitos tästä kuuluu aktiivisille perhosharrastajille, joiden keräämää suurin osa perhosia koskevista tiedoista on.

— Perhosharrastaja ei kerää perhosia kokoelman vuoksi, vaan siksi että oma kokoelma on tärkein työkalu perhosten määrittämisessä. Se on oppimisen väline ja paras perhoskirja. Harrastajat antavat myös mallikappaleita toisilleen, koska kaikkia lajeja ei ole kirjoissa, Kaitila kertoo.

Omista kokoelmistaan Kaitila ei ole pitänyt tarkkaa lukua. Lajeja lienee 4000–5000, koska hän on kerännyt paljon myös ulkomailla.

Perhosten liikkuminen ei ole vain lepattelua kukasta kukkaan. Ilmavirtojen avulla ne saattavat liikkua pitkiäkin matkoja. Jari Kaitila kertoo, että jotkut perhoset esimerkiksi ovat tulleet muutamassa vuorokaudessa Mustaltamereltä Suomeen.

— Myös lajeja, joiden naaraat ovat lentokyvyttömiä, on jotenkin tullut Suomeen. Miten se on tapahtunut? Kaitila arvuuttelee.

Oikea vastaus todennäköisesti on, että toukat hoitavat matkustamisen. Puissa elävien lajien toukat pystyvät heittäytymään seitin varassa tuulen mukaan. Samaa tekniikkaa käyttävät hämähäkit, joita on tavattu jopa 10 000 metrin korkeudesta kerätyistä näytteistä.

Kaitila lisää, että eivät kaikki perhoset tai toukat säily seikkailuistaan hengissä, itse asiassa vain hyvin pieni osa. Hän on laskeskellut, että jos kaikki onnistuisi sataprosenttisesti eli jos kaikki munat kehittyisivät täysikasvuisiksi perhosiksi, yhdellä naaraalla olisi viiden vuoden kuluttua kymmeniä miljardeja jälkeläisiä. Perhosten lisääntymispotentiaali on siis valtava.

— Yhden naaraan jälkeläisistä vain kahden täytyy selvitä aikuisvaiheeseen, jotta kanta pysyy samana. Suuri kuolleisuus on ihan normaalia. Olisi katastrofi, jos kaikki yksilöt säilyisivät hengissä.

Kaitila lisää, että perhoskannat vaihtelevat vuosittain normaalistikin rajusti. Usein se on pienestä kiinni.

— Jos toukokuussa tulisi yöpakkasia ja lunta muutamaksi päiväksi, monen lajin kanta romahtaisi.

Parinkymmenen viime vuoden aikana perhosmaailma on ollut muutoksessa.

— Suomessa lajimäärä on lisääntynyt selvästi. Myös yksilömäärät ovat kasvaneet. Ilmaston lämpenemisen vuoksi eteläiset lajit ovat löytäneet tänne. Vastaavasti pohjoisten lajien eteläisimmät esiintymät näyttävät häviävän. Pääkaupunkiseudun perhoslajisto on nyt aika lailla sama kuin Etelä-Virossa parikymmentä vuotta sitten, Jari Kaitila kertoo.

"Usein kysytään, miksi meidän täytyy tappaa perhosia."

Hyvä esimerkki on hänen mukaansa pikkuhäiveperhonen, jota esiintyi 20 vuotta sitten Liettuan pohjoisosissa. Nyt se elää Suomen etelärannikolla. Monen muunkin lajin levinneisyysalue on siirtynyt satoja kilometrejä pohjoiseen.

— Perhoset reagoivat ilmaston muuttumiseen todennäköisesti voimakkaammin ja nopeammin kuin mikään muu eliöryhmä.

Kaitilan mukaan on realistista odottaa, että perhosten määrän kasvusta seuraa paikoittain kasvituhoja. Esimerkiksi havununna, joka Keski-Euroopassa on aiheuttanut metsätuhoja, on Suomessa viime vuosina runsastunut ja levinnyt pohjoisemmaksi.

Perhosten kannalta ongelmallista muutoksessa on se, että kasvillisuus ei muutu yhtä nopeasti kuin ilmasto lämpenee. Siellä missä ilmasto alkaisi olla sopiva, ei välttämättä olekaan lajin tarvitsemaa ravintokasvia.

— Jos ilmastomme lämpenee esitettyjen skenaarioiden mukaisesti, sukupuuttojen mahdollisuus on suuri.

Ilmastonmuutoksen lisäksi perhosiin vaikuttaa myös se, kuinka niiden elinympäristöt muuttuvat esimerkiksi maa- ja metsätalouden seurauksena tai palontorjunnan vuoksi.

— Pahimmassa raossa ovat ne perhoslajit, jotka ovat riippuvaisia avoimista, paahteisista paikoista, joita luonnossa ennen oli metsäpalojen jäljiltä. Kun metsäpaloja ei nykyisin juuri ole, nämä lajit ovat vaarassa, Jari Kaitila sanoo.

Esimerkiksi aiemmin Etelä- ja Keski-Suomessa laajalle levinneitä harjusinisiipiä elää nykyisin vain yhdellä alueella Säkylässä. Siihenkin tarvittiin kaksi onnekasta sattumaa: vankikarkurin sytyttämä metsäpalo 1940-luvulla ja armeijan ampuma-alueen perustaminen 1960-luvulla.

— Perhonen on säilynyt siellä nimenomaan siinä kohtaa, mihin kranaatit ammutaan. Nykyisin lajin elinympäristöä on Metsähallituksen toimesta pyritty säilyttämään hakkaamalla ja tarkoituksella polttamalla metsää, ja tulokset näyttävät lupaavilta.

Juuri elinympäristöjen suojelu on Kaitilan mukaan huomattavasti tehokkaampaa kuin yksittäisten lajien rauhoittaminen. Ilman sopivaa elinympäristöä perhoslajilla on vain yksi kohtalo: paikallinen sukupuutto.

Jos tavallinen kesämökkiläinen haluaa suojella perhosia, Kaitila kehottaa jättämään mökkitontille kukkaniityn. Jos tontilla kasvaa mäkitervakkoa — sitä tuttua aniliininpunaista luonnonkukkaa — ne kohdat kannattaa jättää avoimiksi. Niissä nimittäin viihtyvät myös perhoset.

— Ja sen sijaan, että istuttaisi perintötilan pellot kasvamaan koivua, ne voisi pitää avoimina niittyinä. Sillä olisi perhosten kannalta paljon merkitystä. On myös lajeja, jotka tarvitsevat vanhaa metsää. Ja jotkut lajit ovat käyneet harvinaisiksi sen vuoksi, että enää ei ole sellaisia elinympäristöjä kuin ennen olivat esimerkiksi hiekanottopaikat maatalojen pihapiirissä. Tai peltotiet.

— Omakotiasujille suosittelisin mieluummin venäläistä kuin englantilaista puutarhanhoitomallia. Puolihoitamaton puutarha on perhosille parempi.

Jaa tämä artikkeli: