Pieni valo
On niin pimeää, niin pimeää. Kävimme hautausmaalla viime sunnuntaina. Puolittain sulassa maassa ei erottanut edes toisten askelten jälkiä. Usva kietoi vanhan aidan syvään pimeään kääröön. Männyt hohtivat ääriviivoina, tuuli puhui äänettömiä sanoja
Sytyttämämme hautakynttilä sammui tuulessa. Saimme sen syttymään uudelleen, sormet jäässä sovittelimme sen hautaenkelin eteen. Sen valokehä näytti niin pieneltä mustan, kohmeisen maan sylissä.
Talvipäivänseisaus oli muutama viikko sitten. Se ajoittuu aina lähelle vuodenvaihdetta. Aina on kaikissa maailman uskonnoissa juhlittu tätä talven taittumista ja valon hitaan lisääntymisen alkua. Valohan merkitsee luonnossa uutta kasvua.
Elämää ylläpitävää aurinkoa on juhlittu aikoinaan jumalana, eikä ihme, kun ajattelee valon voimaa, joka aina keväällä herättää kasvit kuolleista uuteen alkuun. Se, että Jeesus syntyi valon ja auringon juhlan aikaan, ei varmaankaan ollut mikään sattuma.
Niin hitaasti kuin valo kasvaakin, on totta että se kasvaa. Joskus toivomme on pelkän faktan varassa, emmekä saa siitä mitään ravintoa tunteillemme. Aina ei ole faktaakaan — vain alaston toivo, kuin tuikku tuulessa, valmiina sammumaan.
Niin pieni on hautakynttilän loiste — sammalen, jään ja lumenriekaleiden keskellä, melkein uponneena maahan. Kuitenkin se näkyy jo portille. Se on siellä, liekki palaa. Ja kun kävelemme pois, tuuli ehkä sammuttaa sen, mutta sen heijastus säteilee silmiemme edessä koko päivän.
Jaa tämä artikkeli: