Olennainen. Toimittaja oppii, että lapselle oleellisinta on ruoka, ei astia, josta ruoka tarjoillaan.
Pienoinen aivan
Toimittaja yrittää muistella, kuinka hänestä tuli äiti.
Aamulla näen valkoisessa tikussa oikean määrän viivoja. Olen juuri aloittanut uudessa työpaikassa, mutta se ei kiinnosta minua lainkaan. Raskaaksi tuleminen tarkoittaa Googlen avaamista. Pian näen kuvasarjan, jossa solut jakaantuvat, muodostavat rakkulan ja päivä päivältä kehittyvät cocktailkatkaravun näköisestä sintistä kohti ihmistä. Yritän kuvitella, miten se tapahtuu kohdussani.
Ensimmäiseen ultraan jonottaessa penkki tuntuu tuliselta. Kun kutsu tulee, juoksemme. Täytyy katsoa varmistukseksi toisella laitteella, toteaa kätilö ja pyytää lääkärin paikalle. Ei täällä ole elämää, sanovat, valitettavasti, tämä ei ole millään muotoa teidän syytänne. Matkalla keskustaan ei itketä, ei syödessä, ei edes ratikassa kotiin. Tässä sitä mennä körötellään, kannetaan kuolemaa sylissä, olematonta solurykelmää, josta ei ollut enemmäksi. Vasta kotona tulee huuto. Mustaa ja väärää. Tässä pimeässä ei ole mitään toivoa eikä turvaa, ei varsinkaan Jumalassa.
Kolmantena päivänä jaksan tehdä lihapullia. Jossain tuolla taustalla on Kristus ristillä, uskallan välillä ajatella. Katsomme kallioilla jäkäliä. Niillä on hauraat pikarit.
Seuraavalla viikolla raskausmateriaali kaavitaan pois. Silloin en ole yksin, kun minut nukutetaan. Näen anestesialääkärin karvaiset kädet, mutta siellä se myös on, se kipujen mies ja sairauden tuttava. Kun herään, minulle tarjottu sämpylä on lähes ehtoollinen, ja kirkas taivas on räikeän auki. Kaavinnan jälkeen hiljaisuuden retriitissä löydän metsäpolulta myöhäiseen syksyyn säästyneen sinikellon. Värin sävy on sama kuin kirkkotaiteen Neitsyt Marian mekoissa.
Pyhän Henrikin muistopäivänä näen taas viivoja. Taas istumme odotushuoneessa. Kun vatsani päälle on levitetty sinistä mönjää ja anturi tunnustelee ihoa, ruudulla näkyy olento. Vasta nyt uskallamme soittaa isovanhemmille. Itse alan uskoa tapahtuneeseen paljon myöhemmin, kun pyyhin toista kertaa sinistä mönjää pois karkealla paperilla, ja siitä parin hetken päästä seison Uspenskin katedraalissa. Sinä päivänä muistellaan pyhää suurmarttyyri Ireneä. Lapsi saa äkkiarvaamatta nimen.
Raskaus on kevyttä ja hauskaa, niin hauskaa, etten siitä oikein ilkeä muille puhuakaan. Kaikki ympärilläni tuntuvat kärsineen pahoinvoinneista, peräpukamista ja suonikohjuista, mutta minulla on elävä olo. Keskellä kesää toinen jalkapöytä tosin kipeytyy juuri silloin, kun Herättäjäjuhlilla pitää kävellä pitkä matka majoituksesta juhlakentälle. Lontoon metrosta nappaan rintapieleen napin, joka ilmoittaa ”baby on board”, vauva kyydissä.
Jään äitiyslomalle ja istun Kiasmassa. Eija-Liisa Ahtilan laajassa näyttelyssä esitetään Marian ilmestys, videoteos, jonka tarina on ihan tuttu. Maria saa kuulla olevansa raskaana, vaikka onkin neitsyt. Hän ei ymmärrä tilanteestaan hölkäsen pöläystä. En minäkään omastani. Katselen, kuinka Maria koskettaa aasin karvaista selkää, ja tunnen pieniä mutta määrätietoisia liikkeitä.
Ne liikkeet ovatkin pää, eivät jalat. Lapsi on kohdussa väärin päin. Hänen käännetään vaivattomasti. Minut määrätään loppupäiväksi lepoon. Istun lähinnä television ääressä. Nokia on myynyt matkapuhelintoimintonsa Microsoftille.
Käyn katsomassa teatterissa Amos Ozin romaaniin perustuvan näytelmän Tarina pimeydestä ja rakkaudesta. Siinä pienen Amos-pojan äiti tekee itsemurhan ja Israelin valtio syntyy. Ollaan lasketun ajan tuolla puolen. Pelkään, että pääroolia esittävä Juhani Laitala joutuu kätilöksi. Juttelen illalla vatsalleni ja toivon, että siellä oleva voisi jo tulla.
Eikä hän tule ennen kuin käynnistämällä. Kävelemme ruskasta huutavassa Kumpulassa. Sikiökalvot puhkaiseva ballonki on asetettu emättimeen ja se hankaa sisäreisiä. Olen typerä ja haluan aluksi kokeilla synnyttää ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Yöllä, äkkiarvaamatta, kun olen yksin, alkaa talvisota. Kokeilen jumppapalloa, keinutuolia ja lämpötyynyjä, mutta kipu viskelee minua kuin riivaaja pitkin seiniä.
Kun sitten kävelen hitaasti synnytysosastolle ja lääkäri viimein laittaa puudutukset, rakastan häntä. Pitkän hiljaisuuden jälkeen päädytään leikkaushuoneeseen, ja äkkiä on kaikkea muuta kuin hiljaista.
Läpinäkyvässä kopassa on nallelakanat ja matkaikoni. Lapsi saa antibiootteja lastenosastolla, jonka toimiston seinällä on Jumalansynnyttäjän ikoni. Lapsen ensimmäinen sairaanhoitaja käyttää kauniisti työasuunsa sopivaa huivia ja minä mietin, miten lapsi heitetään heti pää edellä tähän uskon ja pyhän maailmaan.
Ystävämme, pappi, seisoo olohuoneessa ja lukee rukousta pahan karkottamiseksi: Mene pois, erkane sinetillä merkitystä Kristuksen Jumalamme vastavalitusta sotilaasta, sillä minä vannotan sinua Hänen nimensä kautta, joka kulkee tuulten siivillä ja tekee enkelinsä tulen liekeiksi. Pidän sylissäni sotilasta, joka ei vielä kahdeksantena päivänään osaa kannatella päätään. Mietin vimmatusti, mihin maailmaan olen hänet saattanut.
Usko imetään äidinmaidossa. Tavoitelkaamme sanan puhdasta maitoa. Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä. Näitä lauseita minä inhoan, kuten myös ikoneissa ja maalauksissa vaivattoman näköisesti imettävää Neitsyt Mariaa. Minulle imetys on tuskaa. Lapsi on oppinut sairaalassa juomaan pullosta ja minua hermostuttaa. Maitoakin tulee miten tulee. Imetyksen luonnollisuutta toitotetaan joka nurkasta, mutta minun tissini eivät siihen suostu.
Imetyskunnianhimoni alkaa tulla lapsen ja minun väliin. Itkeskelen epäonnistumistani äitinä jatkuvasti, varsinkin aina silloin, kun luovutan ja kaivan tuttipullon esille. Kuuntelen järkipuhetta ympärilläni, ja olo alkaa keventyä. Lopullinen huojennus tulee kuitenkin, kun katson eräänä iltana Simpsoneita. Siinä jaksossa Marge Simpson paljastuu pulloruokkijaksi. Tarvitaan keltainen animaationainen, jotta uskon, että lapselleni oleellisinta on ruoka, ei astia, josta se tarjoillaan.
Heti kun lapsi huomaa, että elämässä voi myös liikkua, hän ei jätä yhtään tilaisuutta käyttämättä. Leikkipuistossa konttaajan perään jää pölypilvi, joka muistuttaa piirrettyjen Maantiekiitäjästä. Hän oppii, mikä on väärää. Hän oppii kokeilemaan, onko se tänäänkin väärää. Minä opin, että väärien asioiden pitää pysyä väärinä asioina. Ei, tänäänkään et saa räplätä sähköjohtoja. Etkä syödä vanhaa ruokaa roskiksesta selkäni takana. Viha, joka minussa herää, suojelee elämää.
Vaikka ei se aina suojele. Joskus se on puhdasta sähköä, joka ei tyhjene väsymykseen tai turhautumiseen. Ei tämä niin pyhä suhde ole, etteikö siihen sisältyisi umpikujia ja sokeita pisteitä. Tai ehkä juuri niin: niin pyhä se on, niin vereslihalle vievä, ettei sille ole mikään inhimillinen vierasta.
Menetyksestä ja surusta kertominen on helppoa. Siitä kuka tahansa löytää tarttumispinnan. Vaan kuinka kertoa onnesta ilman, että se sulkee ulkopuolelle? Kuinka sanoa, että se ilo, jota minä lapsen kanssa tunnen, ei viime kädessä ole äitierityistä vaan yleisinhimillistä? Sitä samaa iloa, jonka kohtaa löytäessään kumppanin, leipoessaan onnistuneen kakun, kuullessaan mustarastasta, eläessään kivuttoman päivän, nähdessään syyssateen. Sen ilon syyt ovat lukuisia, mutta lähde sama.
Ensimmäinen kuukausi on vaikein. On kivuliasta luopua siitä minästä, johon on tottunut, ja alkaa synnyttää itseään uudelleen. Pari päivää lapsen kasteen jälkeen oksennan paitsi kinkkukiusausta myös alkujärkytystä. Alan ymmärtää, että käsillä on ihme ja paras opettaja. Kun katselen häntä, joka tumpsahtaa pepulleen ja nousee taas, voin vain toivoa, että saisin kasvaa hänen kaltaisekseen.
Pieni silmäpari seuraa tarkkaan tekemisiäni ja kulkee perässä. Meistä tulee yksikkö, joka liikkuu vessaan, kauppaan, puistoon, kirkkoon, ystävien luokse. Kaksipäinen ja nelikätinen olento, jolla jotenkin on silti kaksi ruumista.
Siksi makaan solmussa viileässä jumppasalissa ja yritän rentoutua. Tämä on irtiotto, laatuaan ensimmäisiä. Tämän tunnin ajan lapsi on jossain, missä minä en. Meidän suhteemme on maailman pelottavin, koska se on niin tiivis. Jostakin sen löysääminen täytyy aloittaa. Janan tässä päässä on venyvä kylki ja toisessa päässä se hetki, kun lapsen muuttoauton perävalot eivät enää näy.
Lapsi rakastaa musiikkia, se on selvää alusta pitäen. Hänen katseensa tarkentuu, kun laulu alkaa. Kun maha vaivaa, veisaamme pitkiä Siionin virsiä helpottaaksemme kaikkien oloa. Seurakunnan muskarissa hänen koko pieni olemuksensa eläytyy.
Laulu on voimakkain turvallisuustae, ajattelen tuhisija sylissäni. Sanovat, että muistisairaus muuttaa hengellisyyttä yhä enemmän kohti lapsenuskoa, joka korostaa Jumalan rakkautta ja turvaa Hänessä. Minulle siihen riittää äidiksi tuleminen. Kielelle nousevat jo lapsuudesta rakkaat laulut, Jumalan kämmenellä, Ken on luonut sinitaivaan, tuutuhetkessä Sininen uni. Ne tuoksuvat oman isäni ja äitini syliltä. Niitä sitten laulan laulamasta päästyäni.
Mietin, mitä Jeesus tarkoitti, kun hän sanoi Jumalan valtakunnan olevan sisäisesti teissä, teidän keskellänne. Että olisiko se tätä. Tätäkin. Kun laulan lapselleni Mä olen niin pienoinen, pienoinen aivan, en tiedä, kumpi meistä on se pienoinen.
Jaa tämä artikkeli: