Piilosta pois
Kun on elänyt turvattoman lapsuuden, rakkaus tuntuu ihmeeltä, sanoo kirjailija Virpi Hämeen-Anttila.
Pahinta oli arvaamattomuus. Perheen lapset tunsivat elävänsä kuin miinakentällä, hiiviskellen ja räjähdystä peläten. Miinat olivat isän raivonpuuskia ja ne saattoivat laueta pienimmästäkin syystä.
— Kun nyt katselen itseäni lapsena, tajuan, että olen ollut todella pahasti lukossa ja ahdistunut. Isä pelotteli minut hyvin pieneksi ja araksi. Kyllähän lasta pelottaa iso mies, joka huutaa ja paiskoo esineitä. Jatkuva huuto ja meteli tekivät minusta kommunikaatiokyvyttömän, muistelee kirjailija Virpi Hämeen-Anttila.
Lapsuudenmuistot — tai pikemminkin se, että niitä tuntui olevan niin vähän — vaivasivat häntä vuosia. Hän halusi selvittää, miksi hän ei muista. Kadonneiden muistojen jäljittämisestä syntyi tänä syksynä ilmestynyt Tapetinvärinen (Otava), tekijänsä kymmenes romaani.
— Oli lohduttavaa, että kokemukset pystyi kertomaan tarinaksi. Minun oli pakko kirjoittaa tämä, ehkä siksikin, että isä oli niin kauan pitänyt minut hiljaisena, Hämeen-Anttila sanoo.
— Isä ei sietänyt pienintäkään merkkiä siitä, että jollakulla hänen lähellään olisi ollut omia tunteita tai ajatuksia. Tai persoonallisuutta ylipäätään. Hän halusi kitkeä sen kaiken pois ja suuttui tolkuttomasti, jos joku ilmaisi mielipiteitään. Se typisti.
Itsensä ilmaisemisesta tuli Virpille niin vaikeaa, ettei hän osannut käyttää sanaa minä. Hän kirjoitti passiivissa tai pakeni muiden ihmisten ajatusten taakse niitä siteeraamalla. Vielä yliopistollakin, kun seminaarissa joku kysyi, mitä hän ajattelee, teki mieli vastata, ettei mitään. Kesti kauan, ennen kuin hän oppi kirjoittamaan päiväkirjaakaan.
— Ensimmäisen romaanini pystyin kirjoittamaan vasta, kun isä oli kuollut. Ruumis protestoi sitä vastaan niin kovasti, että jouduin sairaalaan ja tiputukseen, kun kirja julkaistiin.
Tapetinväristä Virpi Hämeen-Anttila ryhtyi kirjoittamaan vasta veljensä kuoltua, koska ei halunnut aiheuttaa tälle mielipahaa.
Virpi Hämeen-Anttilan lapsuudenperheessä kertautuivat monen sukupolven ongelmat.
— Onnettomien ihmisten lapset ovat onnettomia, ja heidän lapsistaan tulee onnettomia. Isäni kotona oli fyysistä väkivaltaa ja alkoholiongelmia. Isän lapsuuden haavat eivät koskaan parantuneet. Hän jäi lapsuudessaan kokemansa pahan vangiksi, eikä osannut käsitellä sitä muuten kuin olemalla koko ajan vihainen kaikesta ja kaikille.
Jo alle kouluikäisenä Virpi näki isänsä turvattomuudentunteen. Isä koki tulleensa katkerasti petetyksi. Mies, jota hän oli pitänyt isänään, ei ollutkaan hänen biologinen isänsä. Äiti, jonka olisi pitänyt suojella poikaansa, oli ottanut miehen, joka oli juoppo ja väkivaltainen.
Vaikka isän hätä näkyi, häntä oli mahdoton auttaa. Virpi Hämeen-Anttila kertoo, että hänen isänsä yritti löytää rauhaa eri asioista. Isällä oli myös voimakkaan uskonnollinen kausi.
— Hänelle oli kauhea ajatus, että hän olisi jotenkin heikko ja tarvitsisi apua. Hän ei lainkaan ymmärtänyt sääliä eikä armoa. Sen takia hän ei varmaan saanut lohtua uskonnostakaan.
— Minusta tuntuu, että isä keskittyi uskonnossa vääriin asioihin. Synti, helvetin tuli, ikuinen rangaistus ja muut karmeat asiat kiehtoivat häntä. Minä näin niistä pienenä painajaisia. Sitten isä riitaantui lahkonsa kanssa ja ryhtyi harrastamaan jotakin muuta. Hän juoksi virvatulien perässä, etsi jotakin, jota ei löydy mistään.
Isän synkkä uskonnollisuus ei onnistunut vieroittamaan Virpiä kristinuskosta. Hän löysi uskon ja sen ytimessä olevan armon toista kautta: kirkkohistoriaan ja mystiikkaan perehtymällä ja Bachin musiikkia kuuntelemalla.
Onnettomien perheiden onnettomien lasten ketju katkesi Virpi Hämeen-Anttilaan. Se on hänen mukaansa vaatinut sekä päättäväisyyttä että itsensä tuntemista.
— Olen ihan pienestä pitäen uskonut itsekasvatukseen ja harjoittanut sitä. Olen ollut itselleni aika ankarakin. Tulokset ovat vakuuttaneet minut siitä, että itseään pystyy muuttamaan. Ihmisessä on sisäänrakennettuna keinoja, joilla hän pystyy terapoimaan, lohduttamaan ja eheyttämään itseään.
— Toki se on pitkä prosessi, lapsuudessa tulleet haavat ovat syviä ja niiden korjaaminen kestää kauan. En usko ihmeparantumisiin. Kaikki vaatii työtä: hyvä parisuhde, hyvä vanhemmuus, hyvä elämä.
Hämeen-Anttila sanoo, että häntä pidetään usein positiivisena ja onnellisena ihmisenä. Ja miksi ei pidettäisi? Hän tekee kolmea kiinnostavaa uraa kääntäjänä, tutkijana ja kirjailijana ja elää onnellisessa avioliitossa professorimiehensä Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa. Ei ihme, että se saa jotkut kadehtimaan.
— Monet eivät tajua, mitä positiivisuuden takana voi olla. Ei siellä välttämättä ole helppo elämä. Siksi en itse haluaisi sanoa kenestäkään toisesta mitään lopullista enkä kadehtia ketään. Minä en voi tietää.
Selvitäkseen lapsuutensa ja nuoruutensa pelottavista ja ahdistavista tilanteista Virpi Hämeen-Anttila tarvitsi monta minää. Yksi pärjäsi sosiaalisissa tilanteissa, toinen huolehti itsekurista, kolmas pystyi puhumaan silloin, kun Virpi itse ei pystynyt. Neljättä minäänsä Hämeen-Anttila vihasi kauan. Se oli hänen ruumiinsa, jossa oli niin tuskallista olla, että hän olisi halunnut olla pelkkä henki.
Myöhemmin Hämeen-Anttilalle selvisi, että kyse on dissosiaatiosta. Se on traumatisoituneille ihmisille tyypillinen sopeutumiskeino.
— Dissosiaatiohäiriöni ei ole vakava. Eri minäni tuntevat toisensa ja saan pidettyä ne kasassa. Monet säikähtävät tätä, mutta minä olen tutkijaluonne. Minusta on ollut kiinnostavaa selvittää, miksi vaihdan minähahmoja ja unohdun välillä transsinkaltaiseen tilaan.
Minähahmoistaan Hämeen-Anttila löysi myös ratkaisun siihen, kuinka käsitellä raskaita muistojaan uudessa kirjassa. Kirjan aihe oli niin henkilökohtainen, ettei sitä voinut käsitellä realistisesti.
— Minulla oli myös paha minä, itsetuhoinen puoli, jota lapsena pelkäsin kauheasti. Pelkäsin, että katoan siihen, etten palaa enää takaisin vaan tulen hulluksi. Silti en ollut perimmäiseltä luonteeltani lainkaan itsetuhoinen. Minusta elämä oli ihana asia ja näin maailmassa paljon kauneutta ja merkitystä.
— Kirjan kirjoittaminen ahdisti, koska pelkäsin sen päästävän pahan minän valloilleen. Helpotti, kun tajusin, että minun ei tarvitse kirjoittaa asioista suoraan, vaan voin jakaa niitä eri henkilöille ja sillä lailla purkaa niitä turvallisesti. Kirjasta tulikin hyvä terapiasessio.
Kirjoittaessaan Tapetinväristä Hämeen-Anttila löysi yllättäen vielä uuden minän. Sellaisen, joka katsoo muita minuuksia ymmärtäen ja hyväksyen. Sen avulla hän löysi menneisyydestään myös hyviä tarinoita. Niitäkin oli.
Lapsena Virpi Hämeen-Anttila ei heti tajunnut, että heidän perheensä on jotenkin outo.
— Lapsi pitää normaalina sitä, mitä hänellä on. Eikä sekään helpottanut ahdistusta, kun lopulta tajusin, että perhe-elämämme ei ollut normaalia — eihän sille ollut vaihtoehtoa. Lapsi on tilanteen armoilla.
Perheen hätä pysyi piilossa ulkopuolisilta. Perhe oli Hämeen-Anttilan mukaan niin tiivis, ettei kukaan päässyt riittävän lähelle nähdäkseen, että jotain oli vialla.
— Siihen aikaan mielenterveysongelmat olivat tabu, ei niihin haettu apua, vaikka ne olisivat haitanneet perhe-elämää kuinka paljon.
— Ja lapset ovat salailevia. He häpeävät sitä, että kotona on jotakin vinossa, ja haluavat antaa ulospäin normaalin kuvan. Meidän lasten oirehdintaa ei tunnistettu, koska henkinen terrori ei näy uhreista päällepäin niin selvästi kuin fyysinen väkivalta. Se näkyy vain siinä, että lapsesta tulee omituinen — niin kuin minusta tuli.
Vaikea kotitilanne purkautui masennuksena, ahdistuksena ja syömishäiriöinä. Virpi Hämeen-Anttila arvelee, että hän pysyi hengissä kirjojen, musiikin ja kuvataiteen ansiosta.
— Ne kertoivat toisenlaisesta maailmasta ja tarjosivat pakopaikan. Niiden avulla oivalsin, että maailmassa on paljon hyvää ja kaunista, ja minäkin voin päästä siitä osalliseksi. Ja jos ihmissuhteet ovat ihan mahdottomia, kirjat voivat korvata niitä ja pelastaa mielenterveyden.
— Myös luonto lohdutti. Koin luonnossa olemisen sielua puhdistavana. Etsin sieltä rauhaa ja tunnetta, että olen turvallisesti osa kokonaisuutta. En katoa, mikään ei katoa, vaan kaikki on jollakin lailla ikuista.
23-vuotiaana Virpi Hämeen-Anttila muutti pois kotoa. Siitä alkoi hänen toipumisensa. Pian sen jälkeen hän tapasi tulevan miehensä.
— Koin lopultakin tulevani hyväksytyksi. Toinen iso rajapyykki olivat lapset. Minulle oli kuin ihme se, kuinka paljon lapsiaan voi rakastaa. Vähän kerrassaan olen oppinut rakastamaan yhä isompaa joukkoa ihmisiä, kehä on kasvanut.
— Rupesin opettamaan yliopistossa, vaikka pidin itseäni arkana. Sitten aloin kirjoittaa kirjoja ja asetuin esille ja alttiiksi kritiikille. Aikuiselämäni on ollut sarja avautumisen liikkeitä. Siksi en myöskään pelkää vanhuutta. Toivon vain saavani vielä lisää avautumisen, oivalluksen ja ilmestyksen kokemuksia.
Selviytymistarinat ja onnelliset loppuratkaisut ovat tuttuja Hämeen-Anttilan lukijoille. Niitä Hämeen-Anttila aikoo kirjoittaa tulevaisuudessakin, sanokoot kriitikot mitä tahansa.
— Ne ovat minulle totta. En voi kirjoittaa muusta kuin siitä, mikä on minulle elämäni totuus. Enkä halua lisätä surua ja murhetta, jota on maailmassa muutenkin paljon.
Jaa tämä artikkeli: