Toipumisen tiellä. Paula Hohti yritti täyttää tyhjyyttä miessuhteilla, tyttäreen liimautumisella, opiskeluilla, suorittamisilla ja titteleillä.
Pitkä matka valoon
Paula Hohti ripustautui väärällä tavalla läheisiin ihmisiin. Toipumisen tie on pitkä, mutta etenee.
Paula Hohti, 45, työskentelee Kööpenhaminan yliopistossa taidehistorian tutkijana. Hänellä on koti sekä Tanskassa että Suomessa. Neljä ja puoli vuotta sitten hän lähti opiskelemaan Tommy Hellstenin perustamaan Ihminen tavattavissa -koulutukseen.
”Opiskelin mentoriksi eli terapeutin kaltaiseksi henkilöksi. Tein lopputyöni läheisriippuvuudesta. Minulla on siitä myös hyvin vahvasti omakohtaista kokemusta.”
Paula Hohti tapasi 19-vuotiaana miehen, johon rakastui. Rakkauden tunteet heräsivät varsinkin silloin, kun hän pääsi tekemään miehen onnelliseksi.
”Koin, että olen vastuussa kumppanini onnellisuudesta. Suunnittelin elämäämme, että se pysyisi hallinnassa, ja tein kaikkea toisen puolestakin.”
Hohti pelkäsi jäädä yksin kotiin, sillä hän koki sen hylkäämisenä. Hän tulkitsi riitoja ja miehen tekoja niin, että poissaolollaan mies halusi lopettaa koko suhteen.
”Minua ahdisti hirveästi, jos mies lähti vaikka bänditreenien jälkeen kavereiden kanssa jonnekin, eikä pyytänyt minua mukaan.”
Tytär syntyi, kun Paula Hohti oli 24-vuotias. Samalla parisuhdeahdistus katosi.
”Siirsin läheisriippuvuuteni lapseen. Tajuan sen nyt, kun ajattelen sitä näin jälkeenpäin, mutta en tajunnut silloin, kun kaikki tapahtui.”
”Kun siirsin riippuvuuden lapseen, minulla oli turvallisempi olo, koska lapsi ei ainakaan pystynyt lähtemään mihinkään.”
Parisuhde päättyi vuoden kuluttua lapsen syntymästä. Mies lähti. Hohti syytti erosta miestä.
”Nyt näen oman osuuteni eroon. Minä omin lapsen niin, että mies jäi kokonaan ulkopuolelle. Näen myös sen, kuinka omalla käyttäytymiselläni tukahdutin suhdetta.”
Nuori äiti jäi lapsen kanssa kahden, eikä mielestään tarvinnutkaan ketään. Hän pärjäisi kyllä. Kontrolloimisen tarve oli voimakas.
”Olin hyvin vahvasti yksinhuoltaja ja kaiken piti olla minun hallinnassani – myös toisen ihmisen.”
Hän yritti olla täydellinen äiti ja keskittyi vain siihen. Hohti jätti itsensä huomiotta. Kaikki tarpeet ja tunteet liittyivät lapseen.
”Olin myös hirveä suorittaja. Lähdin opiskelemaan yliopistoon ja samaan aikaan rupesin tekemään töitä. Sillä tavalla suojasin itseäni niiltä vaikeilta tunteilta, joita sisälläni oli. Minun elämäni oli sitä, että olin äiti, opiskelin ja tein ihan hirveästi töitä.”
Ystäviä hänellä kuitenkin oli, ja pari uutta parisuhdeyritystä. Ne eivät kantaneet kovin pitkälle.
”Oli hirveän raskasta olla koko ajan yksin vastuussa kaikesta, mutta parisuhteilla ei ollut mitään mahdollisuutta toimia, koska olin sijoittanut lapsen ja äitiyden ykkösasiaksi, enkä antanut kenenkään tulla siihen kuvioon.”
Jos kumppani yritti vähänkin kritisoida, auttaa tai kyseenalaistaa Paulan valintoja, hän ei pystynyt ottamaan sitä vastaan.
”Sen sijaan, että olisin kutsunut kumppanin elämääni ja olisimme olleet siinä tasavertaisia ja huolehtineet yhdessä perheestä, asetin itseni ja tyttäreni erilleen, eikä kumppanini saanut puuttua mihinkään.”
”Minusta tuli valevahva uranainen ja yksinhuoltaja, oikea sankariäiti.”
Uranaisen ja sankariäidin asenne kutsui luokseen miehiä, jotka viehättyvät naisesta, joka ei tarvitse mitään eikä ketään. Mutta siitä seurasi ristiriita, sillä todellisuudessa Hohti tarvitsi toista ihmistä. Häntä ahdisti, eikä hän elänyt sellaista elämää kuin olisi halunnut, mutta ei tiennyt, mitä tehdä.
”Olen ollut kaikissa parisuhteissani vaikeuksissa. Nyt olen tiedostanut olevani riippuvainen ja kärsiväni hylkäämisen pelosta. Aiemmin en tiennyt läheisriippuvuudestani, mutta se tuhosi tosi paljon sitä hyvää, mitä parisuhteissa oli.”
Läheisriippuvaiseksi ei kasveta ainoastaan alkoholismin tai mielenterveysongelmien vaivaamissa perheissä. Usein vanhempien voimavarat eivät riitä vastaamaan kaikkiin lapsen emotionaalisiin tarpeisiin niin sanotuissa normaaleissakaan perheissä.
Paula Hohti on pohtinut oman läheisriippuvuutensa syitä sekä mentorikoulutuksessa että psykoterapiassa. Läheisriippuvuus on hänen mukaansa varsinkin hyvin herkkien ihmisten ongelma.
”Muistan lapsuudestani iltoja ennen nukkumaan menoa. Minua pelotti ihan hirveästi. Meidän piti mennä sänkyyn tosi aikaisin, jo kuuden–seitsemän maissa. Koin sen hylkäämisenä, vaikka minua ei oikeasti hylätty.”
Hohti muistaa myös tilanteita, joissa hän lapsena aiheutti hässäkkää vaatimalla tai raivoamalla.
”Ristiriitatilanteissa vanhemmillani ei aina ollut välineitä käsitellä tunteitani. Jos tunteet torjutaan, lapsi tuntee jäävänsä yksin selviytymään vaikeasta tilanteesta.”
Läheisriippuvuus on avainsana. Riippuvuuden piiriin kuuluvat ne ongelmat, joita Paula Hohti on omassa elämässään tunnistanut. Termin käsittäminen on antanut hänelle myös välineet oman itsensä kanssa työskentelyyn.
”Läheisriippuvaiselle on tyypillistä se, ettei hän osaa tuoda suhteessa esille omia todellisia tarpeitaan ja tunteitaan. Pidemmän päälle suhde alkaa sitten voida huonosti ja siihen tulee valtapelejä.”
”Kaikki strategiat, jotka läheisriippuvainen on elämänsä aikana kehittänyt suojatakseen itseään, tulevat mukaan parisuhteeseen, ellei läheisriippuvainen ala käsitellä riippuvuuttaan.”
Tyttären murrosikä oli äidille rankkaa aikaa. Lapsi yritti itsenäistyä, mutta Paula Hohti ei antanut sille tilaa. Murrosikä meni ohi, ja äiti oli edelleen lapsessa liian kiinni. Ystävätkään eivät enää jaksaneet ainaista tilitystä tyttärestä. Hohti ei koskaan puhunut itsestään.
”Psykoterapiassa käynti oli minulle ratkaisevaa, sillä siellä aloin oikeasti ymmärtää, että minä tarvitsin tytärtä siihen, ettei minun olisi tarvinnut kokea omia pelkojani.”
”Sehän on hirveän hyvä suojautumiskeino, kun keskittyy koko ajan toiseen ihmiseen. Ei tarvitse miettiä omia asioita.”
Äidin ja tyttären suhteessa on paljon hyvää, mutta kolhuiltakaan ei ole voitu välttyä.
”Olen ollut liian kontrolloiva äiti ja olen jopa jollain tapaa luonut tyttärelle ongelmia, koska olen tarvinnut hänet niin lähelle. Tiedostin ja tunnistin sen, mutta en pystynyt tekemään asialle mitään.”
Terapeutti kysyi viime joulun kieppeillä, että milloin Hohti tekisi asialle jotakin.
”Teki mieli vastata, että odotetaan vielä vuosi.”
Mutta sitten Hohti tajusi, että hän oli käynyt terapiassa jo lähes viisi vuotta, eikä hän haluaisi käydä siellä loppuelämäänsä.
”Aloin laittaa tyttärelle rajoja, jotka tuntuivat aluksi ihan tyhmiltä ja teennäisiltä. Sovimme, että tapaamme vain kaksi kertaa viikossa tiistaisin ja sunnuntaisin. Tytärkin sanoi, että ne ovat ihan tyhmät säännöt. Mutta se oli ainoa tapa, jolla pystyin aloittamaan irtaantumisen.”
Irtaantuminen oli niin raskasta, että sitä on vaikea sanoin kuvailla.
”Tajusin, että yksinäisyyden ja tyhjyyden kuilu oli juuri se, jota olin koko elämäni yrittänyt välttää kaikilla eri keinoilla: miessuhteilla, tyttäreen liimautumisella, opiskeluilla, suorittamisilla ja titteleillä.”
Äiti ja tytär keskustelivat kuitenkin koko ajan, vaikka se oli vaikeaa.
”Meidän välimme eivät menneet poikki, vaan jatkoimme rajojen etsimistä ja kävimme kumpikin terapiassa.”
22-vuotias tytär on tyytyväinen äidin irtiottoon. Hän on löytänyt itsenäisyyden ja on helpottunut, ettei tarvitse koko ajan roikkua äidissä.
Paula Hohti pyysi tytärtään kirjoittamaan siitä, miltä on tuntunut olla läheisriippuvaisen äidin tytär.
”Itsetunto laskee, kun tuntuu, että äiti koko ajan arvostelee, eikä koskaan pääse kokemaan itsenäisyyttä, vaan on koko ajan tosi avuton olo”, luki tyttären kirjoittamassa lapussa.
Kirjelappusen lukeminen oli Paulalle silmiä avaava hetki. Hän tajusi, kuinka paljon vahinkoa hän tekee, jos hän ei kannusta tytärtään pärjäämään elämässä ihan itse.
”En ole antanut tyttäreni kokea tarpeeksi pettymyksiä, vaan olen koko ajan yrittänyt suojella häntä kaikelta pahalta. Siinä olen tietysti tehnyt hänelle tiedostamattani karhunpalveluksen.”
Irtaantumisprosessi on edelleen menossa, mutta Paula Hohti kokee jo nyt saaneensa uuden elämän. Hän on käynyt ystävien kanssa Kreikassa ja alkanut vähän seurustella.
”On ollut suuri helpotus tajuta, miten läheisriippuvuus on vaikuttanut elämässäni. Olen myös alkanut nähdä suhteen tyttäreeni eri tavalla kuin ennen. Nyt näen sen jatkumona.”
Riippuvuus läheisistä
on keino suojautua
Läheisriippuvuus on lapsuudessa opittu suojautumis- ja puolustautumiskeino, jonka avulla ihminen pyrkii välttämään hylätyksi ja torjutuksi tulemisen.
Läheisriippuvaisella on tunne-elämän ja läheisyyden ongelmia. Hän kohdistaa huomionsa korostuneesti muihin, heidän ongelmiinsa ja tarpeisiinsa sekä etsii elämää ja merkitystä itsen ulkopuolelta.
Läheisriippuvaisen henkilön lapsuudesta puuttuu lapsen tarvitsema hyväksyntä ja rakkaus sekä kokemus siitä, että hän on omana itsenään erityinen ja tärkeä.
Läheisriippuvaista auttaa terveen itsekkyyden löytäminen esimerkiksi terapian avulla sekä huomion siirtäminen toisista omaan elämään ja omiin asioihin tunnistamalla, myöntämällä ja hyväksymällä oma läheisriippuvuus.
Ben Malinen: Taakkana läheisriippuvuus. Kenen elämää elät? Kirjapaja 2014.
Jaa tämä artikkeli: