Kalle Rahomäki käy tapaamassa vaimoaan Rauhaa Kaunialassa sunnuntaisin.
Pitkäikäinen
Vantaan vanhin mies, 103-vuotias Kalle Rahomäki voimistelee joka päivä.
”Kuules kulta, oma kulta, suukon sulle mä antaisin”, laulaa Kalle Rahomäki ja suukottaa vaimoaan Rauhaa.
Suulle hän ei enää tohdi, etteivät bakteerit leviä, mutta poskelle suukkoja voi vielä antaa.
Vuodet ovat tehneet 100-vuotiaasta Rauhasta pienen ja hauraan, eikä hän oikein enää jaksa istua. Dementoitumisesta huolimatta Rauha tunnistaa Kallen ja vastaa, kun Kalle juttelee.
Kalle käy katsomassa vaimoaan Kaunialan palvelukodissa sunnuntaisin. Hän odottaa näitä hetkiä kovasti.
– Lähetätkö taas terveisiä kaikille tutuille? kysyy Kalle, kun on ensin välittänyt muiden terveiset Rauhalle.
Kalle muistelee, että siitä saattaa olla jo kymmenen vuotta, kun Rauha joutui laitoshoitoon.
– Ensiksi se tuntui oudolta. Luulin välillä, että hän on siinä vieressä, vaikkei ollutkaan. Mutta tottuuhan siihenkin.
Kalle asuu yhä pariskunnan 1950-luvulla rakennetussa omakotitalossa Vantaan Pellaksessa. Hänen kuulonsa on mennyt huonoksi ja kävellessä hänellä on tukenaan rollaattori tai kävelykeppi, mutta yksinasuminen sujuu, sillä muuten vointi on hyvä ja muisti pelaa. Läheiset auttavat monessa asiassa. Tytär asuu ihan vieressä.
Tänään Rauhan veljentytär Seija Nykänen on lähtenyt katsomaan tätiään Kaunialaan ja tuonut samalla Kallen sinne. Kotimatkalla Seija on luvannut tehdä Kallen ostokset. Kauppalista on valmiina taskussa.
Aamu alkaa kiitoksella
Kotona Kalle Rahomäen aamut alkavat kiitoksella ja voimistelulla.
– Olen kirkon jäsen, joten kun herään, kiitän siitä, että olen olemassa tänäänkin.
Sitten Kalle voimistelee painot ja kuminauha apunaan.
– Se, mikä tekee hyvää kropalle, tekee hyvää myös päälle, Kalle tietää.
Liikunta on ollut hänelle aina tärkeää. Nuorempana hän piti hiihtämisestä, juoksemisesta ja pallopeleistä.
– Juoksut olen nyt jättänyt pois.
Päivät kuluvat lehtiä lukiessa, radiota kuunnellessa ja telkkaria katsoessa. Ruokaa Kalle laittaa yhä itse, mutta kaupan valmisruoatkin käyvät, kunhan niitä vähän tuunaa.
Aika ei käy pitkäksi, sillä Kalle on onnistunut säilyttämään uteliaisuutensa.
– Toisaalta aika kuluu siksikin, että moni asia kuten sanomalehden lukeminen vie nykyään enemmän aikaa kuin ennen.
Ison perheen poika
Kalle Grönroos (vuodesta 1935 alkaen Rahomäki) syntyi 27.1. 1911 Lammilla. Kaiken kaikkiaan perheeseen syntyi kymmenen lasta, kaksi tyttöä ja kahdeksan poikaa, joista yksi oli Kallen kaksoisveli Viljo. Perheellä oli pieni maatila.
– Siellä viljeltiin, mitä pystyttiin, ja tehtiin lisää peltoa. Oli kotieläimiäkin, lehmiä, sikoja ja lampaita.
Kun Kalle oli 7-vuotias, isä kuoli.
– Isästä muistan sen, kun hän tuli talvella metsätöistä parta ihan jäässä. Minä ja kaksoisveljeni me nypimme sitä jäätä pois.
– Äiti jäi yksin suuren lapsilauman kanssa, mutta jotenkin siitä selvittiin. Hän oli vakaa ihminen ja piti meidät lapset ruodussa. Jos jotain pahaa tehtiin, äiti sanoi, että haepas vitsa, niin piiskaan sinut. Sillä välillä, kun haimme vitsaa, äiti aina heltyi. Ei hän meitä piiskannut. Se vitsan hakeminen oli riittävä rangaistus.
Kalle muistaa myös, että äiti oli uskonnollinen ihminen. Hän opetti lapsetkin veisaamaan virsiä ja lähetti heidät pyhäkouluun.
Koulun Kalle aloitti 8-vuotiaana ja kävi sitä neljä vuotta. Sitten oli mentävä maataloon palkkatöihin.
– Minä pääsin ihan naapuriin. Se oli hyvä paikka. He kohtelivat minua kuin omaa poikaansa.
Myöhemmin Kalle jatkoi opiskelua maamiesopistolla ja valmistui agrologiksi. Hän teki aluksi töitä Lammilla tilanhoitajana ja maataloustyönjohtajana. Sen jälkeen hän työskenteli maanmittaustoimistossa ja kartoitustoimistossa. Hän luokitti ja mittasi viljelysmaita ja teki myös maatilojen veroilmoituksia. Jonkin aikaa Kalle työskenteli myös ruotsalaisen rakennusliikkeen palveluksessa.
Eläkkeelle Kalle Rahomäki jäi kertaalleen 66-vuotiaana, mutta teki sen jälkeen vielä jonkin verran töitä meijereiden palveluksessa.
– Järjestin valmiutta talviaurauksiin. Oli tärkeää saada maidonkuljetus toimimaan.
Se oikea tyttö
Pohjanmaalta Kurikasta kotoisin olevan Rauha-vaimonsa Kalle tapasi Helsingissä vuonna 1944.
– Olin käymässä siskoni luona Helsingissä, kun heille tuli kutsu syntymäpäiville. He ottivat minut sinne mukaansa. Siellä oli kolme nuorta tyttöä, joita tanssitin. Yksi heistä oli Rauha. Hän taisi olla nätein.
Sen jälkeen asiat eivät kuitenkaan edenneet kovin nopeasti, sillä Kallella oli reissutyö, joka vei häntä ympäri Suomea.
– Töitä oli myös lauantaisin, joten ei siinä kauheasti heilasteltu. Onneksi Rauha odotti minua.
Naimisiin pari meni jouluaattona 1948 Helsingin vanhassa kirkossa.
– Kyllä osasinkin ottaa oikean tytön, Kalle kehaisee.
Oman talon paikan Kalle löysi työreissullaan. Rauha suostui siihen, kun Kalle keksi poimia hänelle kimpun kieloja aivan tontin kupeesta.
Ensin rakennettiin pienempi mökki, sitten tontille nousi kunnon talo. Kalle perusti Pellaksen omakotiyhdistyksen ja vaikutti muutenkin alueen asioihin. Rauha kävi töissä Helsingissä ensin Arabian tehtailla tuntikirjurina ja sitten urheiluhallilla Helsingissä, jossa hän ”siivosi ja piti asiat muutenkin järjestyksessä”.
Biologisia lapsia parilla ei ole, mutta he saivat kaksi kasvattilasta, pojan ja tyttären. Nyt lapsenlapsia on viisi ja neljättä polveakin jo muutama. Kallea kutsutaan isovaariksi.
– Heille haluan opettaa, että liikkukaa paljon, pyrkikää jo nuorena työelämään ja kunnioittakaa vanhempianne.
Pelkoa kannaksella
Kalle Rahomäen eläessä Suomessa on käyty monta sotaa. Talvi- ja jatkosodassa hän taisteli itsekin.
– Olin Karjalan kannaksella sota-ajan. Siellä oli myrskyä ja tyrskyä ja pelko oli kova.
– Läheltä piti -tilanteita oli, mutta selvisin ilman suurempia vammoja. Kerran osui minun ja yhden lahtelaisen luutnantin väliin. Peityttiin mullalla, mutta ei käynyt kuinkaan.
Vääpelinä Kalle joutui ottamaan vastuuta myös muista. Muutamat miehet tulivat sotaan uhmakkaina ja ”oikein odottivat, että pääsee ampumaan ryssää”. Silloin Kalle muistutti, ettei sota ole mitään leikkiä.
– Muuten sanoin aina, että ei täällä ole hätää, kun vain pitää huolen itsestään.
Paluu arkeen sotien jälkeen ei ollut kaikille helppoa.
– Minulla paluu arkeen sujui ihan hyvin. Ehkä se johtui siitä, ettei minulla ollut silloin vielä perhettä eikä niin paljon vastuuta ja huolta.
Uniin sota tuli toisinaan vielä myöhemminkin. Onneksi iän myötä sellaiset unet ovat jääneet.
Kaikkeen ei tarvitse mennä mukaan
– Olen välillä miettinyt, mitä varten minulle on annettu näin monta vuotta, Kalle Rahomäki sanoo.
– En ole silti vielä kyllästynyt elämään ja pystyn toimimaan omin nokkineni. Se on tärkeää.
Kalle on huomannut, että muut ihmiset kunnioittavat häntä nyt, kun ikää on. Itse hän ei tunne itseään kovin vanhaksi.
– Vaikka kyllähän niitä vuosia on takana kamalan monta kun tarkemmin ajattelee. Jos olisin syntynyt 11 vuotta aiemmin, olisin ehtinyt elää kolmella eli vuosisadalla, Kalle laskeskelee.
Maailma on muuttunut sadassa vuodessa paljon, mutta Kalle on suhtautunut muutoksiin tyynesti.
– Olen ajatellut, että ihan kaikkiin juttuihin minun ei tarvitse mennä mukaan. Esimerkiksi tietokonetta en ole koskaan hommannut. Pitäisi olla hyvä näkö, jos sellaista käyttää.
Tulevaisuuttakin 103-vuotias vielä miettii. Aikajänne vain on erilainen.
– En minä elämääni ihan päivä kerrallaan suunnittele. Mutta viikoksi kerrallaan voi olla suunnitelmia.
Jaa tämä artikkeli: