Pitsaperjantai
Napoliin on yllättävän lyhyt matka. Vain narahtava peltiovi ja kuumaa puhaltava tuulikaappi, niin ollaan italialaisten makujen ihmemaassa.
Pitserian hajusta ei voi erehtyä. Kärähtäneen vehnäpullan, oreganon ja tomaattikastikkeen läpitunkeva haju melkein jo tyydyttää nälän. Onneksi hajuaisti ei ole ainoa liiketunnistin, joka kertoo ruokahalun määrän. Aivotkin kaipaavat oman hiilariannoksensa.
Pitserian kassalla on vastassa tuttu mies, Sepi. Raamikas kaveri, jonka kutsumuksena on ollut jo vuosikymmenien ajan ruokkia tämän lähiön köyhimmät ravintola-asiakkaat. Sepi on tehnyt työnsä asiakkaitaan kunnioittaen ja laadukasta pitsaa paistaen. Joku oli joskus kysynytkin Sepiltä, miksi hän vuodesta toiseen jaksaa palvella samaa porukkaa. Sepi oli vain todennut, että kuka sitä vapaaehtoisesti kotinsa jättää.
Pari vuotta sitten Sepin maailma mullistui. Hänen elämäänsä tuli Marko, loistava pitsanpaistaja, joka teki Sepin vehnäpullapitsoista vieläkin mehevämpiä. Kulmakunnan nyreimmät, heteroudestaan epävarmat yksilöt käänsivät Napolille selkänsä, mutta Sepi ei huolestunut. Hän teki pitsojansa entistä suuremmalla sydämellä ja rakkaudella.
Markon myötä pitseria sai uutta ilmettä. Perisuomalaisesta seinäpaneelista luovuttiin ja tilalle tuli vaaleata mosaiikkia. Sepi katseli hymyillen Markon kädenjälkeä. Usein mietin, miten rakkaus saakaan ihmeitä aikaan.
Tänään tilasin Markon ideoiman uuden talon salaatin. Oli mieltä liikauttavaa nähdä, kun Marko ja Sepi yhdessä pyörittivät valkosipulileivän ja salaatin ja tekivät minulle kotipaketin. Kääriessään ruoka-annoksia miehet hymyilivät toisilleen. Kaunista.
Kaiken keskellä mietin, mitä onni on? Ei se ainakaan ole loputonta karkaamista, kiirettä ja itseänsä pakoon juoksemista. Se on enneminkin kykyä rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan. Sillä rakkaudella paistettua pitsaa ei voita mikään.
Jaa tämä artikkeli: