Polvilleen putoaja
Olen nähnyt entisaikojen ihmisten asumuksissa ja vanhoissa kirkoissa lattialankkuihin kuluneita painaumia. Niitä ovat jättäneet uskollisen rukoilijan polvet tai väsymättömän kävelijän jalkapohjat.
Itsekin olen pudonnut polvilleni, mutta niin harvoin, että luulen muistavani joka ainoan kerran. Kiusallisimpana on jäänyt mieleen painostava ilta, jolloin tein sen vain siksi, että muutkin tekivät. Nuoret ehdottomat siinä esittelivät toisilleen suurta ja vielä suurempaa hurskauttaan.
Polvillaan rukoileminen ei ole riviluterilaisen tapa. Riviluterilainen ilmaisee uskoaan yhteen ääneen hyvin valaistussa huoneessa. Hän arastelee sytyttää rukouskynttilän. Vieraiden kaupunkien vieraissa kirkoissa hän katselee hämmentyneenä, millä luontevuudella huivipäämummot, saparopäälapset ja salkkua kantavat miehet polvistuvat sivualttareiden ääreen.
Mutta kun tulee kova paikka, kuka hyvänsä putoaa polvilleen. Niin minullekin on käynyt. Jalat eivät ole yksinkertaisesti enää kantaneet. Koko ruumis on taittunut surusta, kivusta tai pelosta kaksinkerroin. Suusta on saattanut päästä ääni, mutta ei ensimmäistäkään ymmärrettävää sanaa.
Missä on alttari minulle, sanattomalle rukoilijalle?
Tässä. Oma elämäni on se alttari. Jälkipolvet lukevat sen painaumista, mitä ikävöin ja polvistuinko vai en.
Jaa tämä artikkeli: