Mira Miikille Vaaralan kirkko ja nuorten veisut ovat tärkeä osa elämää.
Punainen kirja laulattaa
Nuoren seurakunnan veisukirjasta on julkaistu yhdeksäs versio. Kolme vantaalaista kertoo suhteestaan ”punaiseen kirjaan”.
Menobiisejä ja tunnelmaa
Mira Miikki on huhtikuussa 21 vuotta täyttävä koulunkäyntiavustaja, jolle Vaaralan kirkko on melkein kuin toinen koti.
— Pidän siellä nuorteniltoja. Viime syksynä perustin laulu- ja soitinryhmä Poikkipuut ihan vaan siksi, että meidän nuorissa on paljon sellaisia, jotka ovat tykkäävät soittaa, laulaa ja esiintyä.
Seurakunnan nuorisotyössä Nuoren seurakunnan veisukirja eli punainen kirja on klassikko. Sitä on Vaaralan kirkon hyllyssäkin pitkä rivi eri vuosien versioita. Miran omalla rippileirillä käytettiin vuoden 1994 laitosta.
— Silloin oli jo olemassa vuoden 2000 laitos, mutta sitä ei käytetty minun riparillani. Vuoden 1994 versiossa on lempibiisini Mitä olen vain. Se on monipuolinen kappale, jossa on tosi hienot ja koskettavat lyriikat. Uusimmassa versiossa laulua ei ole, mutta terveisiä kustantajalle — se pitää saada takaisin!
Innokas musiikki-ihminen kun on, Mira alkaa laulaa Pekka Suutarin säveltämää ja sanoittamaa suosikkikappalettaan: "Voinut tavoittaa en aikaa, missä saisin levähtää. Minä löytänyt en paikkaa, missä voisin hengähtää… Tietä yksin hain, mutta pidä, pidä, pidä, pidä minusta kiinni. Minä kelpaan kuitenkin, saanhan olla sittenkin, mitä olen vain."
— Kakkossäkeistössä lauletaan, että pitää uskoa siihen, mitä tekee, vaikka tuntuukin, että on yksin. Kuulin laulun ensi kertaa veljeni konfirmaatiossa, ja siitä lähtien se on kulkenut mukana. Olen ollut isosena ja ohjaajana monilla ripareilla ja aina siitä on tullut yksi leirin suosikkibiiseistä.
Mira Miikki sanoo olevansa räväkkä persoona, joten hän pitää enemmän menevistä kappaleista. Mutta moni rauhallisempikin kappale, kuten vaikkapa Varjoista maan, toimii.
— Se on tässä uudessa kirjassa englanninkielisenä. Esitämme sen Poikkipuiden kanssa isosten siunaamistilaisuudessa.
Huolenpitoa ja hyvää mieltä
Kaivokselassa asuva Asta Virkkala, 32, pitää sylissään pientä poikavauvaa. Mieli on kiitollinen, joten yksi Astan suosikkiveisuista sopii hyvin tunnelmaan.
— Se on Pekka Simojoen tekemä laulu Elämä on nyt, joka löytyy myös uudesta veisukirjasta.
Asta hymyilee vauvalleen ja alkaa hyräillä laulua: "Kiitos kun saan tässä olla, kiitos kun saan levähtää…"
Astan italialainen mies Dante Pugliese vaihtaa välillä vaimonsa kanssa muutaman sanan pojan mahdollisesta nimestä. Yksimielisyyttä ei ole vielä löytynyt, mutta eiköhän kasteeseen mennessä nimi löydy.
— Tapasin Danten Italiassa, jossa olin opiskelemassa. Hän laulaa nyt kanssani kamarikuoro Valon kaiussa, Asta kertoo.
— Italiassa veisukirjan tyyppistä musiikkia käytetään paljon katolisen kirkon messuissa kitarasäestyksellä. Siellä kirkot olivat aina täynnä ja ihmisiä oli vauvasta vaariin. Itse tykkään tosi paljon virsistä ja uruista, mutta mietin kyllä, että kevyemmälle musiikille olisi hyvä löytää enemmän käyttöä myös jumalanpalveluksissa. Kuten Italiassa, se voisi tuoda fiilistä.
Asta on seurakunnan luottamushenkilö, toimii silloin tällöin messuavustajana ja on ollut mukana ideoimassa Myyrmäen Myrtsimessun musiikkia.
— Reilut kymmenen vuotta sitten toimin rippileireillä isosena ja sitten ohjaajana monta vuotta. Niinpä mieli on vähän haikea, kun olen konfirmaatiomessussa ja kuuntelen nuorten laulua. Samoja lauluja ne laulavat vieläkin, tuumii luokanopettajaksi kouluttautunut Asta Virkkala.
— Varjoista maan on toinen lempikappaleistani. Suosikkilaulut ovat vaihdelleet vuosien varrella, mutta aina olen tykännyt eniten melodisista ja rauhallisista lauluista. Sellaisista, joissa on hyvät sanat ja sellainen tunnelma, että Taivaan Isä pitää lapsistaan huolta.
Oikeutta ja arkaa uskoa
Korson kirkkoherra Kari Pekka Kinnunen oli kesällä 1970 Jeesuksen näköinen pitkätukka Kirkon nuorisotyön keskuksessa. Hän sai tehtäväkseen koota ensimmäisen Nuoren seurakunnan veisukirjan.
— Kirjasta otettiin 2000 kappaleen painos, joka meni kuin kuumille kiville. Emme me nuorisotyön keskuksessa oikein tajunneet, minkälainen hitti tästä pienestä kirjasta tulee, Kinnunen muistelee.
Kirja koottiin monista lähteistä, muun muassa A5-kokoisista punaisista vihoista, joissa oli 20 nuorten veisua kussakin. Punainen väri tuli niistä.
— Ei tässä mitään poliittista ollut. Punainen väri sopi myös siksi, että viidennellä herätysliikkeellä oli sininen laulukirja. Taisteluhenkeä tässä kirjassa toki on: kamppailimme sen puolesta, että nuorilla on oikeus laulaa folktyyppisiä hengellisiä lauluja. Monet kanttorit vastustivat sitä, kertoo Kinnunen.
Kirjan ensimmäisessä laitoksessa oli 1960-luvun henkeä.
— Erityisesti Pekka Kivekkään sanoituksissa oli vahva oikeudenmukaisuuden kaipuu, kuten loistavissa kappaleissa Hiljainen kaupunki ja Nälkäinen. "Nälkäinen, nälkäinen, liian moni ihminen on nälkäinen", laulaa Kinnunen ja toteaa, että laulu sopisi vaikka tämänvuotisen Yhteisvastuukeräyksen teemalauluksi.
Kinnuselle veisukirjan tärkein kappale on Sinapinsiemen laulu.
— Siinä, kuten monissa muissakin alkuvaiheen veisuissa, puolustetaan herkkää ja arkaa uskoa.
Veisukirjan tammikuussa ilmestyneestä uusimmasta painoksesta hänelle tuttuja on enää 42 laulua.
— En ole vuosiin ollut rippileireillä, joissa niitä lauletaan. Mutta ajatus oli jo alussa, että kirja uusiutuu koko ajan ja antaa tilaa tuoreille tekijöille, kuten vaikka nyt Juha Tapiolle.
40 vuotta veisukirjan kokoamisen jälkeen Kinnunen on koonnut laulutaiteen lehtori Erkki Rajamäen kanssa uuden kirjan, kodin juhliin tarkoitetun Elämän matkalaulut. Se kirja on sininen.
Pekka Laukkarinen laulaa
ja laulattaa riparilauluja
- To 8.4. klo 18 Rekolan kirkolla
- Pe 9.4. klo 18.30 Tikkurilan kirkolla
- Ti 13.4. klo 17 Myyrmäen kirkolla
- To 15.4. klo 18.30 Hämeenkylän kirkolla
- Pe 16.4. klo 18 Hakunilan kirkolla
- Ti 4.5. klo 18.30 Korson kirkolla
Jaa tämä artikkeli: