Putoamaisillaan oleva punainen
Joulukertomuksen yläpuolella on tähti. Sitä tähyillään kaukoputken läpi, siitä puhutaan viisaiden pöydissä ja se pakottaa vaivalloiseen matkaan autiomaan yli. Satumaisesti se johdattaa vierasmaalaista pikkukaupungin kujilla katuosoitteen tarkkuudella, kunnes pysähtyy. Tuolla, se sormi ojossa osoittaa, tuolla takapihalla, eläintensuojassa.
Kertomus tallinpahnoille syntyvästä Jumalasta on tarunhohtoinen, mutta idän viisaita johdattava tähti tekee siitä vielä uskomattomamman. Kirkkaassa majesteettisuudessaan tuo taivaanmerkki herättää kaaokseni keskellä suoranaista kateutta. Ollapa elämässä johtotähti!
Levitän pöydälle kaiken sen, mitä minulla on. Vaikka yritän tiivistää, valuu se reunan yli. Turhia ja tekemättömiä töitä on rönsyilevä läjä, mutta lähes yhtä vaikeasti hallittavina vyöryvät hyväuskoiset toiveet. Litistyksissä niiden alla yrittävät vetää henkeä kaikki ne rakkaat, jotka vielä ovat lähelläni, ja oma sielunraasku, se nälkäinen.
Vaikka puhuisin suuni kuivaksi elämän keskeneräisyydestä, en suostu siihen itse. Kompastelen sisimpäni hämärissä ja ojentelen kättä niin moneen suuntaan, etten osu mihinkään. Ensimmäisenä menetän sen, minkä heti menetettyäni ymmärrän elämässä tärkeimmäksi.
Tämä on punainen hälytysvalo. Tähti on sormi ojossa. Näe nyt jo, mikä on parasta. Pidä, poloinen, siitä kiinni.
Jaa tämä artikkeli: