Lupa puhua. Arkkipiispa Kari Mäkinen, Joni Valkila, Johanna Hurtig ja Mari Leppänen keskustelivat Hurtigin puheenvuoron jälkeen.
Pyhäin yhteys riskianalyysissä
Vanhoillislestadiolaisen liikkeen kriisi väritti uskontojen riskejä käsittelevää seminaaria. Lääkkeiksi tarjottiin johtajien vaihtamista ja jokaisen oikeutta omaan tarinaansa.
Yleensä uskonnollisuus suojaa ihmistä väkivallalta, antaa mielekkyyden kokemuksia ja välineitä eettiseen toimintaan epätoivonkin hetkinä. Suojaava vaikutus toimii kuitenkin vain silloin, kun uskonnollisuus on ihmistä hoitavaa ja tukevaa.
Näin totesi tutkijatohtori Johanna Hurtig, joka puhui viime viikolla uskonnollisuuden ja yhteisöllisyyden riskejä käsittelevässä seminaarissa Helsingin Diakonia-ammattikorkeakoulussa.
”Sen sijaan rajoittava ja hallitseva uskonnollisuus johtaa tilanteeseen, jossa yhteisön jäsenen ihmisoikeudet ovat vaakalaudalla”, Hurtig jatkoi.
Hurtigin tuore tutkimus Taivaan taimet: Uskonnollinen yhteisö ja väkivalta (Vastapaino) ravisteli lokakuussa vanhoillislestadiolaista herätysliikettä osoittamalla, että lapsiin kohdistunut seksuaalinen väkivalta on ollut tiedettyä laajempaa. Hurtigin mukaan moni on kokenut väkivaltaa pahempana sen, että liike on käsitellyt tapahtumia satuttavalla tavalla.
”Vahvaksi teemaksi nousee ihmisten odotus näiden tapahtumien yhteisöllisestä käsittelystä”, Hurtig sanoo.
Monet seksuaalisen väkivallan uhrit törmäsivät vääristyneeseen uskonnollisuuteen: heitä velvoitettiin ripin avulla pikaiseen anteeksiantoon, vaikka väkivallantekijöiden kyky kohdata tapahtumia ja niiden seurauksia oli ”ohut”.
”Tarkoituksena oli se, että tekijät saattoivat säilyttää asemansa ja uhrit siirtäisivät taakan ammattilaisten hoidettavaksi.”
Uskonnollisen yhteisön vastuu nousee Hurtigin mukaan siitä, että sen hengelliset opit muovaavat jäsenten maailmankuvaa, ihmiskäsitystä ja ajatuksia oikeasta ja väärästä. Yhtenä riskitekijänä Hurtig mainitsee opetuksen, jonka mukaan yhteisön jäsenten tulee pysyä ”lasten kaltaisina”.
”Jos lapsen kaltaisuus laajenee uskonnollisen luottamuksen alueelta jäsenyyden tunnusmerkiksi, tuloksena on ulkoa ohjautuvuus ja vastuun hämärtyminen. Ohjeita kysytään itsen ulkopuolelta, koska oma moraalinen toimijuus nähdään riittämättömänä.”
Vääristynyt uskonnollisuus voi Hurtigin mukaan vaarantaa muun muassa ihmisen oikeuden henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen, sananvapauden sekä uskonnon ja omantunnon vapauden.
Uskonnon uhrien tuki ry:n toiminnanjohtaja Joni Valkilan mukaan vanhoillislestadiolainen liike kuuluu ahdistavien uskonnollisten yhteisöjen kärkiryhmään, kun mittarina käytetään yhdistykseen tulleiden yhteydenottojen määrää. Yhdistystä työllistävät runsaasti myös helluntailiike ja muut vapaat suunnat sekä Jehovan todistajat ja mormonit.
Arkkipiispa Kari Mäkinen pitää keskustelua vanhoillislestadiolaisen uskonnollisuuden tuhoavista piirteistä äärimmäisen tärkeänä. Mäkinen varoitti kuitenkin ulkopuolisen ”asiantuntijalääkärin” asenteesta, jossa vääristynyt vallankäyttö nähdään vain yhden liikkeen ongelmana. ”Huomaamattoman alistamisen rakenteet voivat hiipiä mihin tahansa yhteisöön”, arkkipiispa muistutti.
Arkkipiispa varoi antamasta uskonnollisia terveyssuosituksia, mutta esitti kuitenkin yhden kriteerin: ”Vasta kun ihmisellä on kokemus, että minun todellisuudelleni, kokemukselleni elämästä, ajatuksilleni ja sisimmille tunnoilleni on tilaa, yhteisö voi muodostua turvalliseksi ja elämää vapauttavaksi.”
Arkkipiispan mukaan kirkon mahdollisuudet vaikuttaa uskonnollisissa yhteisöissä esiintyvään väkivaltaan ovat ennen kaikkea seurakuntien perustyössä.
”Siellä kohdataan monenlaista turvattomuutta ja rakennetaan ihmistä tukevaa uskonnollisuutta, jossa ihminen ei tunne olevansa painostettu ja ahdistettu.”
Kirkon ulkomaanavun johtava teologinen asiantuntija Petri Merenlahti sen sijaan ehdotti, että kirkkoon perustetaan riippumaton vastuutaho, johon ihmiset voivat ottaa yhteyttä. Kirkollisen ihmisoikeusvaltuutetun tueksi koottaisiin ihmisoikeuskysymyksistä vastaavien virkamiesten ja kansalaisyhteiskunnan verkostot.
Diakonia-ammattikorkeakoulun yliopettaja Susanna Hyväri korosti vertaistuen merkitystä ”hiljaisuuden kulttuurien” avaamisessa. Kun ihmiset jakavat kertomuksiaan ja löytävät niitä yhdistäviä piirteitä, syntyy kokemusasiantuntemusta. ”Kaapista tulemalla” kriisistä toipuneet tekevät kaltoin kohtelun näkyväksi.
”Oman tarinan kertomisella on vahva terapeuttinen merkitys, ja mahdollisimman monen uhrin pitäisi päästä tekemään se”, Hyväri sanoi.
Vanhoillislestadiolaisen liikkeen kattojärjestö Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys reagoi Hurtigin tutkimukseen järjestämällä viime viikolla tiedotustilaisuuden, jossa pahoiteltiin liikkeen piirissä tapahtuneita rikoksia ja sitä, että uhreja on laiminlyöty.
Seminaarissa puhunut, vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä kasvanut pastori Mari Leppänen arvioi liikkeen ajautuneen tilanteeseen, joka edellyttäisi virheitä tehneiden ihmisten vaihtamista.
”Eikö terveeseen yhteisöön kuuluisi se, että vallankäyttäjät kantavat vastuun epäonnistumisestaan? Se mahdollistaisi luottamuksen rakentamisen uudelleen ja eteenpäin pääsemisen”, Leppänen sanoi.
Jaa tämä artikkeli: