Kuollut Kristus.
Pyhimyksiä ja ihan vain ihmisiä
Pauliina Turakka Purhosen taiteessa kohtaavat lapsuuden kirkkojen veistokset ja oman elämän tutkiminen.
Luonnollista kokoa oleva rehevä, alaston nainen istuu tuolilla. Päälaen avonaisesta haavasta nousee sakset ojossa pieni hahmo, kristuskasvoinen ja naisvartaloinen. Teoksen nimi on Päänavaus, ja sen näkee ensimmäisenä, kun astuu Pauliina Turakka Purhosen näyttelyyn Amos Andersonin taidemuseoon.
Näyttelyssä on sekä värikkäitä muotokuvia ja asetelmia että tekstiiliveistoksia. Erityisesti veistokset ovat niin liikuttavia, hauskoja, surullisia ja suorasukaisia, että niistä haluaa tietää enemmän.
Turakka Purhonen kertoo, että tekstiiliveistokset pyhimyksineen, enkeleineen ja hirviöineen on muistumaa hänen lapsuudestaan. Pappisperheen tyttö istui pyhäpäivästä toiseen kirkonpenkissä ja katsoi outoja kuvia.
— Asuimme pienillä paikkakunnilla, joilla ei ollut taidemuseoita, joten taidetta näki livenä vain kirkoissa.
Ruotsin Lapissa Matarengin kirkossa oli kokoelma keskiaikaisia puuveistoksia. Yksi niistä oli madonna, joka levittää suojaavan viittansa maailman ylle. Jukkasjärven kirkossa puolestaan oli Bror Hjorthin värikäs alttaritaulu, johon on kuvattu Jeesus ja lestadiolaisen liikkeen vaikuttajia. Puisilla vaivaisukoilla pohjoisen kirkkojen ovenpielissä oli omat tarinansa.
Kun perhe muutti Ahvenanmaalle, tyttö tutustui keskiaikaisen Finströmin kirkon veistoksiin ja maalauksiin. Niiden sankareita ovat arkkienkeli Mikael ja Pyhä Yrjö. Mikael kukistaa itsensä Saatanan, Pyhä Yrjö lyö hengiltä lohikäärmeen.
— Pyhimyskertomukset ja kirkkotaide ovat vaikuttavia. Niissä on samaa kuin saduissa ja sarjakuvissa, joista jää lapsen mieleen isoja jälkiä, voimakkaita tapahtumia ja kuvia. Väkivaltaisiakin ne ovat: niissä on paljon kärsimystä, ristiä ja kuolemaa, Pauliina Turakka Purhonen sanoo.
Tekstiiliveistoksia Pauliina Turakka Purhonen alkoi tehdä, kun maalaaminen ahdisti ja tuntui saman jauhamiselta uudestaan ja uudestaan. Hän oli juuri valmistunut Kuvataideakatemiasta ja tunsi olevansa umpikujassa.
Lapsena nähty kirkkotaide pulpahti mieleen, kun hän alkoi etsiä syytä maalaustensa pysähtyneisyydelle. Muisti löysi lapsuudesta veistoksia, joihin hän pystyi sijoittamaan elämäänsä ja ihmissuhteidensa draamoja. Ompelemisen ja kirjomisen hän valitsi työtavoikseen siksi, että hänelle ne olivat mahdollisimman ei-taidetta, kaukana siitä, mitä hänelle taidekoulussa oli opetettu.
— Ja niin aloin iloisesti leikkiä Jeesuksella. Se oli vapauttavaa.
Jotkut Turakka Purhosen Jeesukset ovat androgyynejä hahmoja. Niillä on miehen pää — tutut parrakkaat Jeesuksen kasvot — ja naisen ruumis.
— Kristusta ei ole rajattu mieheen tai naiseen. Ei edes aikuiseen, sillä veistoksillani on lapsen mittasuhteet: iso pää verrattuna muuhun ruumiiseen.
Amos Andersonin taidemuseon kappelissa on Tuskien mies, jonka kämmenissä ja jalkaterissä hehkuvat haavat. Niitä tekisi mieli epäilevän opetuslapsi Tuomaan tavoin koettaa sormella.
— Voi että, nyt kun se on näyttelyssä, siihen ei varmaan voi koskea, Turakka Purhonen huokaa.
Taiteilija itse tekee veistoksilleen mitä milloinkin miellyttää: yhdistelee hahmoja uusiin kokoonpanoihin tai ottaa niitä malliksi maalauksiinsa. Museon alakerrassa hylättynä makaavan Kuolleen Kristuksen hän on toisissa näyttelyissään asettanut lepäämään jonkun muun hahmon syliin, niin että niistä muodostuu Pietá-asetelma.
— Aluksi Kristus oli omakuvanuken sylissä. Teoksen nimi oli Haavojen sörkkijä. On se ollut miesnukenkin sylissä, mitä jotkut ovat paheksuneet. Sitten ajattelin, että Jeesus pärjää ihan itse. Olen myös suunnitellut, että Kuolleesta Kristuksesta voisi tehdä performanssin, kun sen pistäisi kiertämään yleisön joukossa sylistä syliin, kertoo Turakka Purhonen.
— Olen miettinyt kärsimystä ja sitä, mitä se ihmiselle tekee. Parhaimmillaan se voi antaa ylimääräiset silmät ja avata näkemään toisen ihmisen hädän. Haavat Jeesuksen käsissä ja jaloissa kertovat siitä, kuinka hän toimii ja kulkee maailmassa. Vahvaa symboliikkaa on myös kylkihaavassa, joka lävistää keuhkot ja sydämen. Haava avaa yhteyden maailmaan, ja maailma virtaa haavasta sisään ja ulos.
Kärsimystä tuntuu huutavan myös punaista päätään pitelevä Manttelimadonna. Se on Turakka Purhosen versio hänen lapsena näkemästään Matarengin kirkon veistoksesta. Turakka Purhosen käsittelyssä Marian suojaavasta viitasta on tullut topattu aamutakki, joka ei tarjoa turvaa kenellekään. Sen sisällä on vain tyhjä tila ja veriroiskeita.
— Teoksissani on aina henkilöhistoriaa mukana. Tässä on kokemus siitä, kun äiti ratkeaa.
Sen jälkeen kun Pauliina Turakka Purhonen on maininnut veistosten liittyvän hänen omaan elämäänsä, niitä katsoo aiempaa tarkemmin, tirkistellenkin. Huomaa, että monella hahmolla on taiteilijan itsensä kasvot ja monella taiteilijan miehen kasvot.
Pyhä Yrjö näyttää Turakka Purhoselta, mutta niin näyttää myös Yrjön pelastama prinsessa. Toisessa Pyhä Yrjö -aiheisessa asetelmassa taiteilijan näköinen Yrjö on kaatunut saappaat jalassa hakattuaan poikki käärmeen, jota miesnukke silittelee.
— Olen nukeilla käsitellyt sellaista, minkä kanssa joudun elämään ja mitä joudun sietämään. Olen kuvannut suhteita, joita ei voi valita: esimerkiksi suhdetta itseeni ja lapsuuteeni, Turakka Purhonen sanoo.
— Ihmisen osa on, että hän joutuu elämään biologisen ja valitun ristipaineessa. Vanhemmistaan ei voi irtisanoutua, eikä sitäkään voi seuloa, mitä lapsilleen siirtää. Ja vaikka voisikin, lapsuuttaan ei voi poistaa.
— Ai ovatko veistokseni uskonnollisia? Eivät, mikäli uskonnollisen taiteen pitäisi käsitellä yleisiä asioita. Ovat, jos uskonnossa on kyse siitä, miten ihminen lihoineen on maailmassa, Pauliina Turakka Purhonen pohtii.
— Minulle uskonnossa on kyse suhteestani maailmaan ja muihin ihmisiin. Mietin kyllä uskoa paljon ja ajattelen, että sitä ei ole olemassa ilman toista ihmistä: ”Siellä missä kaksi tai kolme on koolla…” Mutta en pidä itseäni uskovaisena enkä ole vastuussa millekään seurakunnalle tai oppijärjestelmälle.
Turakka Purhonen huomauttaa, ettei ole samantekevää, millä asenteella ja miten asioita tekee — on kyse sitten maalaamisesta tai ihmissuhteista. Joskus kannattaa pysähtyä ja päästää vähän irti omasta oikeassa olemisestaan, hengittää mieluummin kuin pidättää hengitystä. Ja jos on paha olo, ehkä on tehnytkin väärin. Ehkä on tehnyt syntiä.
— Minulle synti ei ole yksittäisiä tekoja tai sanoja. Se on sitä, että pakottaa, rikkoo tai hutkii, ja tekee niin silloinkin, kun olisi valinnanvaraa ja voisi toimia toisin, Turakka Purhonen sanoo.
Hän lisää, että syntiä saattaa olla sekin, ettei ole antelias.
— Ihmisen elämäntehtävä on tulla itsekseen, jotta voi luottaa toiseen ja olla toiselle mahdollisimman antelias peili.
Pauliina Turakka Purhonen kertoo, että nuorempana hän sekä eli että maalasi jauhamalla ja yksityiskohtia hinkkaamalla. Nyt nelikymppisenä on helpompaa. Enää ei tarvitse olla niin pätevä.
— Ihminen ei ole veistos, eikä kenenkään tarvitse yrittää olla johdonmukainen kokonaisuus. Saa olla repaleinen, voi muuttua.
— Jeesus kuoli 35-vuotiaana. Minun mielestäni se on ikä, jolloin ihminen joko suostuu olemaan oma itsensä tai ei. Kuolemisen treenaamistahan tämä on: ihminen höllentää kontrolliaan pikkuhiljaa kunnes kaikki pettää. Kuolemaa ei voi kiirehtiä, on pakko elää kunnes kuolema korjaa.
Pistoja & vetoja — Pauliina Turakka Purhosen näyttely 25.7. asti Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä
Jaa tämä artikkeli: