Pysyvän aikuisen tarve
Pallon kanssa. Lapsena sotaa pakoon lähetetty, pahoinpidelty ja lastenkotikierteeseen joutunut Dieudonne Mavunda uskoo, että Icehearts-urheilutoiminta pelasti hänen elämänsä suunnan.

Pallon kanssa. Lapsena sotaa pakoon lähetetty, pahoinpidelty ja lastenkotikierteeseen joutunut Dieudonne Mavunda uskoo, että Icehearts-urheilutoiminta pelasti hänen elämänsä suunnan.

Pysyvän aikuisen tarve

Icehearts-joukkueissa opetellaan ryhmässä toimimisen taitoja. Parhaimmillaan joukkueurheilu ehkäisee syrjäytymistä.

 Oli vuosi 1997, kun Kongossa syntynyt seitsenvuotias Dieudonne Mavunda lähetettiin veljensä kanssa sukulaisten luokse Suomeen. Isä jäi kotimaahan sotilaaksi, äiti saapui Pohjolaan useita vuosia myöhemmin.

Pikku Die oli luonteeltaan vilkas. Sukulaisperheessä otettiin tavaksi lyödä, jos poika oli tottelematon. Kerran alakoulun opettaja huomasi lyöntijäljet.

– Alkoi lastenkotikierre. Omilleni pääsin 18-vuotiaana, Mavunda kertoo.

Tällä hetkellä hän on 25-vuotias aikuinen mies, jolla on vaimo, lapsi, työpaikka ja pian myös ammattitutkinto.

Huonomminkin olisi voinut käydä, sillä Mavunda sanoo olleensa vihainen nuori. Hänen onnekseen koitui urheilujoukkuetoiminta.

Vantaalainen Ville Turkka oli perustanut vuonna 1996 Icehearts-jääkiekkojoukkueen tukea tarvitsevien poikien avuksi. Ensimmäiset pojat aloittivat ryhmässä kuusivuotiaina. Kun Mavunda kuuli joukkueesta 11-vuotiaana, hän pyysi päästä mukaan.

Ville Turkka ei keskittynyt pelkästään valmentamiseen vaan varmisti, että pelaajilla meni muillakin elämänalueilla hyvin. Hän kannusti muun muassa koulunkäynnissä. Nyt elämään tuli aikuinen, joka puuttui hölmöilyihin.

Turkka oli huomannut lastenkodeissa työskennellessään, että monikaan siellä asuva ei harrastanut mitään.

– Tajusin, miten paljon jääkiekon pelaaminen oli itselleni merkinnyt. Pohdin, kuinka voisi yhdistää sen, että nuori saa harrastuksen ja pääsee samalla normaaliin elämään kiinni, Turkka sanoo.

Joillekuille perheille jääkiekko on liian kallis harrastus. Toisten lasten eväät eivät riitä kilpailuun seurajoukkueiden sisällä. Iceheartsista tuli maksuton harrastus, josta ei pudonnut pois huonommillakaan pelitaidoilla. Toimintaan lähti tueksi Ville Turkan pastori-isä Ilkka Turkka, jolla oli kokemusta maalivahtien valmennuksesta.

– Menimme kysymään Vantaan päiväkodeista, onko niissä tuen tarpeessa olevia poikia. Kymmenessä sekunnissa jokaisesta päiväkodista löytyivät lapset, Ville Turkka kertoo.

Joukkue pysyi kasassa 12 vuotta eli siihen asti, kunnes pojat olivat täysi-ikäisiä. Moni heistä oli mukana alusta loppuun saakka. Joukkoon liittyi matkan varrella jonkin verran uusia pelaajia Dieudonne Mavundan tapaan.

Valmentajan asenne antoi Mavundalle uskoa, että on olemassa aikuisia, joita nuorten asiat kiinnostavat oikeasti. Nuorukaisessa herätti suurta hämmästystä esimerkiksi, kun valmentaja otti hänet mukaan omien lastensa kanssa mökkireissulle.

"Minusta välitettiin. Tuli automaattisesti olo, että voin myös käyttäytyä.
En halunnut pettää luottamusta.”

Dieudonne Mavunda

– Koin sen luottamuksen osoituksena. Minusta välitettiin. Tuli automaattisesti olo, että voin myös käyttäytyä. En halunnut pettää luottamusta, Mavunda muistelee.

Hän kokee, että miehen malli tuli tarpeeseen ja että Icehearts pelasti hänen elämänsä suunnan.

Nykyisin Icehearts-joukkueita toimii eri puolilla maata. Tänä vuonna toiminta laajenee kymmenennelle paikkakunnalle, kun mukaan lähtee Riihimäki. Muita Icehearts-kaupunkeja ovat Helsinki, Espoo, Vantaa, Tampere, Turku, Oulu, Lahti, Seinäjoki ja Ulvila.

Lajien määrä on lisääntynyt. Esimerkiksi Helsingissä Siltamäen ja Suutarilan alueella pelataan jalkapalloa ja salibandya, Vuosaaressa jääkiekkoa. Helsingissä toimii tällä hetkellä viisi joukkuetta. Lisäksi Icehearts on yhtenä järjestäjänä Vuosaaressa maahanmuuttajanuorten liikuntahankkeessa, jossa harrastetaan kaikenlaisia liikuntalajeja.

Kaupungit auttavat kasvattajien palkanmaksussa. Icehearts on saanut avustuksia ja lahjoituksia myös yrityksiltä ja yhteisöiltä. Pääsääntöisesti tuetaan poikia, mutta Vantaalla toimii tyttöjengikin.

Uusia joukkueita koottaessa kasvattajat kiertävät esikouluissa ja pitävät yhteisiä liikuntahetkiä. Päiväkotien, koulujen ja lastensuojelun henkilökunta auttaa etsimään Iceheartsin työstä hyötyvät lapset.

Nykyään kasvattajat menevät päivisin kouluille opettajien avuksi. Erityisesti he huolehtivat Icehearts-lapsista mutta katsovat samalla muidenkin oppilaiden perään. Iltapäivisin Icehearts järjestää alaluokkalaisille iltapäiväkerhoja. Kerhoissa autetaan läksyissä, syödään välipalaa ja pelaillaan. Varsinainen joukkuepelitoiminta alkaa, kun lapset ovat kasvaneet vähän vanhemmiksi.

Joukkuepelivaiheessa pelataan harrastesarjoissa. Koska taitovaatimuksia ei ole, tappioita tulee väkisinkin. Ville Turkka on huomannut, että lapset eivät kuitenkaan välitä tuloksista.

– Minun joukkueessani seitsemän minuuttia oli pisin aika, jonka pelaajat olivat harmissaan. Pelasimme 350 peliä, joista voitimme 25. Silti pojat eivät lähteneet joukkueesta menemään.

Voittamista tärkeämpää on saada pelaajat pärjäämään tavallisessa elämässä. Turkan taannoisen joukkueen 30 nuoresta suurimmalla osalla menee tänä päivänä hyvin.

Vantaan lisäksi pidempiaikaisia tuloksia on nähtävissä Helsingistä, jonne perustettiin ensimmäinen joukkue vuonna 2003.

– Jalkapallojoukkueeni pojat täyttävät pian 18 vuotta. Mukana oli viisi koulupudokasta, mutta nyt on kaikille järjestetty koulu- tai oppisopimuspaikka, sanoo joukkuetta alusta lähtien luotsannut, Icehearts ry:n Etelä-Suomen aluejohtaja Vellu Kilpala.

Iceheartsissa kasvattajat sitoutuvat olemaan mukana täydet 12 vuotta, koska nuorten on vaikea luottaa jatkuvasti vaihtuviin aikuisiin.

Dieudonne Mavunda on saanut apua Icehearts-toiminnasta ja haluaa vuorostaan auttaa tukea tarvitsevia nuoria.

Tätä viestiä Kilpala vei eduskuntaankin loppuvuodesta. Sivistysvaliokunta oli pyytänyt Iceheartsin mielipidettä, miten nuoret saataisiin paremmin koulunpenkille.

Kilpalan mielestä tarvittaisiin järjestelmä varmistamaan, ettei koulutuksen ulkopuolelle joutunut nuori jää neljän seinän sisälle.

– Kuinka eduskunta tai hallitus turvaa sen, että joku ottaa kopin ilman koulutuspaikkaa jäävästä nuoresta? Kuka menee pimpottamaan ovikelloa ja neuvoo, mitä pitäisi tehdä? Kilpala kysyy.

Hän muistutti päättäjiä myös siitä, että oppisopimuskoulutuksista kertominen unohtuu liian usein koulujen ammatinvalinnanohjaustunneilla. Toiset ihmiset oppivat paremmin tekemällä kuin koulunpenkillä.

Muutenkin ammatinvalinnanohjauksessa tarvittaisiin Kilpalan mukaan henkilökohtaisempaa valmennusta. Kaikille ei sama konsepti sovi.

– Joku voi olla masentunut, toinen ylivilkas. Jokaiselle pitää muodostaa oma opintopolku.

Espoossa vasta aloitellaan Iceheartsin työtä. Ensimmäiset pojat koottiin esikouluista lukuvuonna 2013–2014. Nyt, kun lapset ovat alaluokilla, heille pidetään kahdessa eri kaupunginosassa iltapäiväkerhoa.

– Iltapäiväkerhoryhmässämme on seitsemän poikaa, kaikki eri kouluista. Heistä neljä on erityisluokilla. Harrastustoiminnan alkaessa joukkueeseen otetaan enemmän lapsia, kertoo kasvattaja Pekka Kaartinen. Hän hakee iltapäivisin kollegansa Riku Peltolan kanssa lapsia kouluista iltapäiväkerhoon A-Link Areenalle Espoon keskuksen suunnalla.

Parhaimmillaan joukkueurheilu opettaa huomioimaan toisia ryhmän jäseniä ja antaa onnistumisen kokemuksia. Ryhmätaitoja opetellaan heti iltapäiväkerhossa. Joka kerralla pelaillaan jotakin urheilulajia mutta ei liian vakavahenkisesti.

Espoolaiskasvattajat näkevät jo ensimmäisten kerhokuukausien tuloksia. Kaartisen mukaan pojat eivät elokuussa suostuneet toimimaan ryhmänä, mutta sittemmin lapset ovat hyväksyneet toisensa.

Pieniä kränänaiheita ilmenee vähän väliä, mutta sellaiset selvitellään heti. Harmistusta näyttää tulevan esimerkiksi, kun joku häiritsee tekonurmella läksyjä tekevää poikaa. Valmentaja pyytää toista siirtymään vähän kauemmaksi. Reilusti aloitettu painimatsikin päättyy lasten huutoon, kun toinen osapuoli väittää, että olisi halunnut lopettaa aikaisemmin.

– Tunteiden käsittelyä on hyvä harjoitella. Keskustelemme yhdessä, miksi lapsi tuntee niin kuin tuntee, Kaartinen sanoo.

Toisinaan pojat huomaavat itse pyytää anteeksi. Kun pallo osuu vahingossa läksyntekijän päähän, kerholainen menee oma-aloitteisesti pahoittelemaan.

Aikuistunut Dieudonne Mavunda haluaa jatkaa sitä hyvää, mitä hän sai itse kasvuvuosinaan. Kun rakennusalan opinnot tökkivät, hän pääsi Iceheartsille Siltamäkeen Helsinkiin harjoitteluun ja jäi järjestöön töihin. Tähtäimessä on suorittaa oppisopimuskoulutuksella nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajan tutkinto.

Mavunda toimii apuohjaajana Iceheartsin jalkapallojoukkueessa Siltamäessä ja auttelee kouluilla ja iltapäiväkerhossa. Jalkapallo on tuttu laji, sillä hän pelasi sitä itse A-junioreihin saakka. Vapaa-ajallaan mies valmentaa yhtä juniorijoukkuetta.

Mavunda kokee pärjäävänsä lasten ja nuorten kanssa hyvin. Ja hän näyttää tosiaankin liikkuvan tyttöjen ja poikien keskellä luontevasti.

– Moi, mitä kuuluu? Mavunda kysyy ohikulkevalta oppilaalta käytävällä. Hetken päästä miehen reppuselkään hyppää toinen lapsi.

– Pystyn auttamaan nuoria oman kokemukseni kautta. Luulen, että ymmärrän heitä joissakin asioissa paremmin kuin joku muu, Mavunda miettii.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: