Rahaa ja aikaa
Koululaisen päivärytmissä ei ole mitään järkeä. Koulu haukkaa aamun ja iltapäivästä alun, kunnes odotellaan pari–kolme tuntia yksin kotona, että vanhemmat tulevat töistä. Se puolestaan ei merkitse perheen yhteisen ajan alkua, vaan pikaista tankkausta, pelikamojen etsimistä, pikkusiskon pakkaamista turvaistuimeen ja hengästynyttä starttia harrastukseen.
Meillä pari harrastusta lohkaisee 10-vuotiaan pojan elämästä useimmat illat. Lisäksi viikonloppuisin on kisoja ja turnauksia. Poika valitteleekin, että perheellä ei ole yhteistä aikaa.
Hesarin tuoreen kyselyn mukaan lapset tekisivät mielellään enemmän kotitöitä, kunhan ei tarvitsisi olla yksin. Nyt se menee niin, että vanhemmat tekevät kotityöt työpäivänsä jälkeen, kun lapsi viilettää kentällä, tai viikonloppuisin, kun toinen perheenpuolikas on turnauksessa. Yhteistä aikaa ei ole.
Harrastukset kasautuvat. Keskiluokan lapset harrastavat kahden köyhän edestä. Liikuntaharrastukseen uppoaa helposti toista sataa euroa kuussa. Esimerkiksi jääkiekon harrastaminen vie niin paljon rahaa ja aikaa, että vuorotyötä tekevän duunarin lapsia on ihan turha etsiä joukkueista. Kiekkomenestystä janoavan maan lahjakkuusreservit eivät todellakaan ole käytössä.
Sama koskee jalkapalloa. Omalla asuinalueellani on maahanmuuttajia aika paljon, mutta paikalliset jalkapallojoukkueet ovat vitivalkoisia. Köyhimmille urheilumenestys on utuinen unelma, vaikka perinteisesti juuri urheilu on tarjonnut monelle reitin köyhyydestä juorulehtiin.
Harrastusten hintaa pitäisi saada alas ja ajoittaa niitä iltapäiviin. Tarvittaisiin aivan uudenlaista koulujen, seurojen ja seurakuntien yhteistyötä, ja uusia tilaratkaisuja. Nythän isot palloiluhallit saattavat päivisin tarjota kohtaamispaikan siivoojalle ja vahtimestarille, mutta ei juuri muille, ja koulujen liikuntasaleja ei välttämättä käytetä iltaisin lainkaan.
Jaa tämä artikkeli: