Rakas äiti armollinen
Kansanrunouden Neitsyt Maria tuntee äidin tuskan.
Kun Neitsyt Maria keskiajalla tuli suomalaisille tutuksi sekä katolisen että ortodoksisen kirkon välityksellä, hän sai nopeasti keskeisen aseman kansanhurskaudessa. Kirkkokansa sekoitti jumalanpalveluksissa kuulemaansa aineksia esikristillisestä perinteestä ja omasta elämästään. Mariasta tuli erityisesti naisille tärkeä auttaja ja samastumisen kohde.
Filosofian tohtori Senni Timonen toteaa, että katolisella keskiajalla Maria on ollut Suomessa niin tärkeä, että jäänteitä siitä säilyi pitkälle luterilaiselle ajalle saakka. Vielä 1800-luvun loitsurunoissa ja rukouksissa näkyy Marian keskeinen asema.
Marian asema oli niin vahva, että Maria ei kadonnut varsinkaan naisten hurskauselämästä ja mielestä edes 1600-luvulla niin sanotun puhdasoppisuuden aikana, jolloin harhaopeista — olivat ne sitten katolisia tai pakanallisia — saattoi joutua oikeuden eteen ja pahimmassa ta-pauk-sessa saada kuolemantuomion.
1600-luvun tuomiokirjat ovat kansanrunoudentutkijoille kiinnostavaa lähdeaineistoa. Niihin on kirjattu noituudesta syytettyjen tunnustuksia, ja niiden ansiosta jälkipolville on säästynyt parikymmentä Marialle osoitettua rukousloitsua. Pöytäkirjoja on eri puolilta Suomea: Pohjanmaalta, Hämeestä ja Savosta.
— Ortodoksinen Karjala oli ihan eri asia. Mariaa kunnioitettiin virallisessa kirkossa, joten häntä saatiin rukoilla rauhassa. Niinpä Marian keskeinen asema säilyi siellä 1900-luvulle asti, Timonen lisää.
"Päästä piika pintehestä, vaimo vaivoista kovista"
Kansan rukouksissa Maria on kaikkein useimmin apuun pyydetty hahmo, suositumpi kuin itse Kristus. Häntä rukoiltiin, kun tarvittiin parantajaa haavoihin tai nyrjähdyksiin tai apua lemmennostossa. Erityisesti Mariaan turvauduttiin synnytyksissä, olihan hän "emoloista ensimmäinen" ja siten paras auttaja.
— Synnytysloitsuissa kuvataan sitäkin, kuinka Maria oikeasti tulee avuksi. Hän tulee joen takaa — eli pyhien maasta — tai taivaalta ja käärii kiireessä helmansa. Hänellä on mukanaan työkaluja, kuten kirves tai veitsi. Voiteena hän käyttää kalan limaa, Senni Timonen kuvailee.
Loitsun ja rukouksen ero ei aina ole selvä. Timonen määrittelee eron yksinkertaistaen niin, että jos pyydetään apua, kyseessä on rukous, jos taas manataan joku paha pois, kyseessä on loitsu. Usein rukouksissa elävät sulassa sovussa ja samanveroisina vanhan tarus-ton olennot, esimerkiksi Väinämöinen, ja kristinuskon Jumala ja pyhimykset, kuten Maria.
Neitsyt Marian suosio kertoo siitä, että hän on ollut pakanasuomalaisille helposti omaksuttava hahmo. Senni Timonen huomauttaa, että samoin on ollut kaikkialla Euroopassa. Marian "kotiutumista" on auttanut se, että hän on kansan uskomuksissa sulautunut esikristillisiin äitijumaliin ja -haltioihin.
Esikristillisten jumalatarten jälkiä näkyy Timosen mukaan esimerkiksi kuvauksissa Marian maidosta. Marian parantava maito tunnetaan myös suomalaisesta kansanrunoudesta.
— Suomalaisesta esikristillisestä perinteestä ei ole tarkkaa tietoa. Ei esimerkiksi tiedetä, millaisiin jumaliin Maria kansan mielissä yhdistyi. Joitakin Marian piirteitä on tullut ehkä Kivuttarelta, jonka kerrottiin keittävän kipuja korkealla vuorella.
"Tuosta tyytyi, tuosta täytyi, tuosta paksuksi panniis"
Senni Timonen on tutkinut erityisesti niin kutsuttua Luojan virttä. Se on laaja kertovien runojen sikermä, jota on laulettu ortodoksisessa Karjalassa ja joka lienee tutuin Elias Lönnrotin Marjatasta kertovana versiona Kalevalan lopusta.
Virressä kerrotaan Kristuksen tarina sikiämisestä ja syntymästä kuolemaan. Monilla Karjalan alueilla tapahtumat esitetään täysin Marian näkökulmasta, ja laulajat ovatkin silloin puhuneet Marian virrestä.
— Marian virren keskushenkilö on selvästi Maria. Runo kertoo hänen tunteistaan, kohtalostaan ja kärsimyksestään, Timonen sanoo.
Kyse oli nimenomaan naisten perinteestä, mikä näkyy siinäkin, että noin 350 tallennetun version laulajista miehiä on vain murto-osa.
Timosen mukaan monissa maissa on Marian raskaaksitulosta legendalauluja, joissa kerrotaan enkelistä, kuten Luukkaan evankeliumissakin. Suomalaisista runoista maininnat enkelistä puuttuvat kokonaan. Luojan virressä Marialle huutaa metsästä marja, usein puolukka, eikä Maria voi vastustaa marjan kutsua.
— Erikoista on, että usein tuo marja kasvaa puussa. Kieltämättä mieleen tulee Vanhan testamentin syntiinlankeemuskertomus. Voi olla, että Eevan ja Marian teologinen rinnastus, eli Maria uutena Eevana, on omaksuttu kirkkotaiteesta tai liturgisesta elämästä kansanrunoihin, Timonen miettii.
Hän lisää, että taustalla on myös miltei arkkityyppinen tarina sankarin ihmeellisestä syntymästä. Sen yksi versio on, että sankari saa alkunsa äidin syötyä jotakin.
— Marjan syömisestä kerrotaan voimakkaan seksuaalisin kuvin, jotka muistuttavat lemmenloitsuja. Marja nousee Marian helmoista hänen rinnoilleen, rinnoilta vyötärölle, vyötäröltä huulille, huulilta kielelle ja sieltä vatsaan.
— Naiset ovat eläytyneet pyhän naisen kokemukseen niin, että he ovat voineet samalla käsitellä ja pyhittää omaa kokemustaan seksuaalisuudesta.
"Etsi pientä poiuttansa, kullaista omenoansa"
Enkeli ei ole ainoa henkilö, joka suomalaisesta Marian tarinasta puuttuu. Joosefistakaan ei kansanrunoudessa ole lainkaan mainintoja. Maria on poikansa syntyessä yksin. Synnytyspaikaksi etsitään saunaa, mutta yhteisön hyljeksimä ja portoksi leimattu Maria joutuu tyytymään talliin niin kuin raamatullinen esikuvansakin. Vastasyntyneen lapsensa hän kylvettää hevosen lämpimässä hengityksessä.
Senni Timonen arvioi, että Mariasta laulaessaan naiset ovat pukeneet sanoiksi myös niitä sosiaalisia ongelmia, joita seksuaalisuus voi naiselle aiheuttaa. Naimaton äiti on saanut osakseen halveksuntaa ja hyljeksintää.
Marian huolet eivät lopu siihen, että hän saa pojan polvelleen.
— Jokaiselle äidille on tuttu pelko, että lapselle tapahtuu jotakin. Ja entisaikaan lapsen menettäminen oli hyvin yleistä. Peloissaan Maria piilottelee lasta ja pitää häntä aina mukanaan, mutta kun hän kerran kampaa tukkaansa, lapsi katoaa. Runo, jossa Maria etsii ja kyselee lastaan, on painajaismainen. Lopulta lapsi löytyy haudasta. Siinä hypätään suoraan kärsimyshistoriaan.
Neuvokas ja hellittämätön Maria käskee aurinkoa sulattamaan kivet ja kalliot, jotta hänen poikansa pääsisi haudasta ulos. Ja niin Maria saa taas poikansa polvelleen. Samaa ilmaisua käytetään sekä syntymästä että ylösnousemuksesta kertovissa runoissa.
— Tässäkin näkyy, kuinka Maria on Marian virren keskushahmo: koko ylösnousemushan on Marian varassa, Timonen huomauttaa.
— Vain yhdessä versiossa loppu on erilainen. Siinä Marialle kerrotaan pojan olevan ylisessä taivaassa, isän Jumalan sijalla, ja tulevan sieltä tuomitsemaan. Kuinka ollakaan, tuon runon laulaja oli mies.
"Kusta etsin huojennusta? Itse neitsyt Marialta"
Luojan tai Marian virsi on Timosen mukaan kaikkein pisimpään säilyneitä kertovia runoja. Vielä kymmenkunta vuotta sitten oli Vienan Karjalassa naisia, jotka lauloivat sitä. Runon osia on käytetty monenlaisissa tilanteissa. Aunuksessa lapsen etsinnästä kertovaa runoa laulettiin ruumiinvalvojaisissa ja Suomen Karjalassa synnytysrunoa on joskus laulettu synnytyksissä.
Maria-runojen vaikutusta voisi nykyisin etsiä vaikka suomalaisnaisten itsetunnosta, sillä kansanrunouden Maria ei ole nöyrä tai kohtaloonsa alistuva nainen, vaan aktiivinen ja voimakas.
— Maria on pyhä malli, johon on samastuttu jopa niin, että runot ovat usein minämuodossa. Rukouksissa kuluu naisten avun kaipuu ja Marian hoitavuus. Luojan virressä ehkä eniten puhuttelee Marian hätä lapsesta ja hänen rohkeutensa ja lannistumattomuutensa.
— Monesti luullaan, että kansanrunous on yksinkertaista. Konkreettinen fyysinen kuva voi kuitenkin olla syvällinen ja monitulkintainen. Maria-runoissa on valtava valo ja voima, jos niitä pysähtyy kuuntelemaan ja niihin eläytyy.
Teiniäidin tarina
Taiteilija Ulla Jokisalo näkee Kalevalan Marjatan uhmakkaana selviytyjänä.
Minusta on tullut ihan Marjatta-fani! huudahtaa taiteilija Ulla Jokisalo.
Marjatta on Kalevalan viimeisen runon päähenkilö. Jokisalon fanius puolestaan on seurausta parivuotisesta työprosessista, jossa hän Kalevalaseuran tilauksesta toteutti oman näkemyksensä Marjatan tarinasta. Marjatta on Jokisalon mielestä Kalevalan naisten joukossa positiivinen poikkeus: ei ilkeä akka kuten Louhi, eikä uhri kuten Aino.
Jokisalo sanoo, ettei hän juuri ajatellut Marjattaa Neitsyt Mariana, vaikka tiesikin runon taustan. Pikemminkin hän luki runoa yhteisönsä hylkäämään teiniäidin selviytymistarinana.
— Marjatan kohtaloon on helppo samastua. Siinä on yhtymäkohtia nykyajan tyttöjen tilanteeseen ja monenlaisiin vaatimuksiin, joita heihin kohdistetaan. Tytöille kaupataan seksikkäitä vaatteita, ja samaan aikaan heidän pitäisi olla viattomia. Tällainen kaksinaismoraali kertoo siitä, kuinka vaikeaa tyttöjen seksuaalisuuteen on suhtautua.
— Minua kauhistutti myös äidin ja tyttären välinen kamppailu, se kuinka äiti kutsuu Marjattaa huoraksi ja yrittää alistaa hänet. Naiset eivät siirrä sukupolvelta toiselle ainoastaan hyviä malleja, vaan myös vaatimuksia ja ahdistavaa tapakulttuuria.
Jokisalo muistuttaa, että vaikka Marjatan tarinassa on julmat piirteensä, neuvokas tyttö ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä.
— Lopputulos on valtava voitto. Vaikka siinä on vähän äitiyden glorifioinnin makua, Marjatta kamppailee komeasti ja uhmakkaasti rakkaudesta lapseensa. Jotain samaa on myös Lemminkäisen äidissä. Äidit ryhtyvät suoraan toimintaan pelastaakseen mitä pelastettavissa on.
— Marjatta on kuitenkin nykyaikaisempi nainen, eri sukupolvea kuin Lemminkäisen äiti, joka on aika kaavamainen äitihahmo. Hänen poikansakin tulee olemaan eri sukupolvea kuin Lemminkäinen, jolle äiti passasi kaiken valmiiksi eteen.
Tilaustyö johdatti Jokisalon Kalevalan pariin ensimmäistä kertaa sitten kouluvuosien. Hän kertoo ihmetelleensä, miksi suomalaiset naistaiteilijat eivät ole Kalevalaa käsitelleet. Johtuuko se siitä, että Kalevalassa on miehinen sankaruuden näkökulma niin korostunut? Vai siitä, että kansallisromantiikan mestarit, Akseli Gallen-Kallela tärkeimpänä, loivat niin suvereenisti oman Kalevala-kuvastonsa?
Gallen-Kallelan tutut mestariteokset hallitsevat myös Kalevan juhlavuoden suurnäyttelyä Ateneumissa. Sen sijaan museon ensimmäisessä kerroksessa, jossa ovat esillä nykytaiteilijoilta tilatut työt, on teoksia Jokisalon lisäksi neljältä muulta naiselta: Stiina Saaristolta, Nanna Sudelta, Marjatta Tapiolalta ja Katja Tukiaiselta.
54-vuotias Jokisalo oli aikoinaan Suomessa ensimmäisiä naisia, jotka tekivät läpimurtonsa valokuvataiteilijoina. Nyt hän on jo parikymmentä vuotta yhdistänyt teoksissaan kirjontaa ja valokuvausta. Usein töissä on myös ompelijan työvälineitä: neuloja ja saksia.
— Marjatta-kuvissa valokuva tuo aihetta arkeen ja nykypäivään. Kirjonta viittaa sekä kansanperinteeseen että kristilliseen kuvastoon.
Jokisalon mukaan hänen valitsemilleen työtavoille on yhteistä konkreettisuus ja se, ettei kumpaakaan ole taidemaailmassa juuri arvostettu. Muuten ne ovat lähes vastakohtia: valokuvaus on teknisenä ja miehisenä pidetty taiteenlaji ja käsityöt perinteistä naisten itseilmaisua.
— Kirjonta on niin naisten juttu, että se ei kiinnosta miehiä. Harva myöskään tajuaa sitä työmäärää, joka siihen vaaditaan. Minulle kirjonta on kuin piirtämistä. Se on hirveän hauskaa.
Kalevala 9.8. saakka Ateneumin taidemuseossa Helsingissä. Avoinna ti ja pe klo 10–18, ke ja to klo 10–20, la ja su klo 11–17.
Jaa tämä artikkeli: