Rakas vainaja
Sinua ei siroteltu meren eikä metsän ylle. Et ole kukka etkä puu, vaan pyhä olento, nimeltä kutsuttu. Hautakivesi ei ole pelkkää tunnelmointia varten. Se on, että muistaisimme olevamme ikuisia.
Sinä et tarvitse kiviä etkä kukkia. Meidän heikkoa uskoamme varten ovat kaikki rakenteet, kappelien kauneus ja rituaalit.
Kun sinun uurnasi laskettiin pieneen maakuoppaan, ei siinä keramiikkaruukussa eikä siinä kosteassa mullassa ollut mitään valoa, ei uskoa eikä toivoa. Hetki oli juuri niin pimeä kuin kuoleman hetki on, loputtoman ja lohduttoman menetyksen päivä, synkkä päivä vailla vertaa.
Kukaan ei uskaltanut lohduttaa omaisia, koska menetys oli niin syvä, ettei sitä voinut edes käsittää. Kaikki pelkäsivät, etteivät omaiset selviä siitä.
Myöhemmin joku lähetti vainajan omaisille runon, jossa laulettiin siitä, kuinka meistä kasvaa kuoltuamme uusi ruoho. Se ei lohduttanut, se jätti surevat epätoivoiseen ikävään.
Sinä et ole ruohoa etkä männynjuurta, sinun nimesi ei lakkaa olemasta ihmisen, lunastetun, nimi. Sinun olemuksesi elää. Toivo kasvaa kuin kevään valo. Se saa hetket kukkimaan, kylmettyneet oksat versomaan silmuja, turmeltuneen ja kuolleen maan muodostamaan kasvua. Se saa sinun kasvosi elämään tuonilmaisissa, odottaessamme tapaamisen aamua.
Jaa tämä artikkeli: