Aarre Airevuo on joutunut evakkoon hoivakoti Hopeaan kotitalossaan sattuneen vesivahingon takia.
Rasteilta ruudun ääreen
Vantaanpuistossa neljäkymmentä vuotta asunut Aarre Airevuo, 80, kertoo harrastaneensa suunnistusta koko ikänsä. Tai onhan lajeja ollut muitakin: hiihto, maastojuoksu ja hiihtosuunnistus.
— Suunnistus on ollut suuri rakkauteni pikkupojasta asti. En ole ollut Suomen huippuja, mutta hyvänä päivänä saatoin kansallisissa kilpailuissa tulla toiseksi tai kolmanneksi.
Harrastus kulki mukana, kun vasta valmistunut autonasentaja, myöhempi autopeltiseppä, muutti Hämeenlinnasta pääkaupunkiseudulle.
Airevuo oli menossa lauantait ja sunnuntait.
— Oli siinä vaimolla aikoinaan kestämistä, kun hän ei itse urheillut. Välillä asiasta sanailtiinkin. Toisaalta hän oli joskus kilpailumatkoilla mukana muonittajana. Oli hyvä, kun ruokapuoli järjestyi omasta takaa.
— Ruotsin rastiviikolla voitin ensimmäisen osakilpailun Örebrossa vuonna 1988. Etukäteen mietin, löydänkö kilpailupaikalle, kun en osaa ruotsia. Mutta siellähän melkein vietiin perille, poliisi ohjasi, kertoo Airevuo. Hän uskaltautui Ruotsin rastiviikolle useammankin kerran.
Huipulla 75-vuotiaana
Kilpaurheilua ei tarvitse lopettaa, vaikka ikä karttuu. Tarjolla on ikäsarjoja viiden vuoden välein. Aarre Airevuo kertoo kokeneensa parhaan vuotensa kilpailijana 75-vuotiaissa. Hän oli siis huipulla, kun suunnistamiselle tuli loppu elokuussa 2005.
— Olin sopinut tyttäreni kanssa, että menemme sarjarasteille Kaitalammelle. Kilpailupaikalle tultuaan hän kyseli, josko olin jo lähtenyt maastoon. Minua ei näkynyt eikä kuulunut enkä vastannut kumpaankaan puhelimeeni. Niinpä hän soitti talonmiehelle ja pyysi tätä tarkistamaan, mitä minulle kuuluu.
Talonmies löysi Airevuon tajuttomana kylpyhuoneesta ja tilasi ambulanssin. Aivoinfarkti oli iskenyt vuorokautta aikaisemmin.
— Hermosolut ehtivät tuhoutua, kun aikaa oli kulunut niin paljon. Toisaalta oli onni, että vaurio osui aivojen oikealle puolelle ja halvaus tuli siis vasempaan puoleeni. Olen oikeakätinen, ja pystyn tekemään kädelläni jotakin.
Tosi kysymyksessä
Meilahden sairaalassa heräillessään Aarre Airevuo kuuli sänkynsä vierestä tutun äänen.
— Siinä oli seurakaveri Mika Saarela. Hän lupasi lääkärinä hoitaa minua.
Sairaalasängyssä Airevuo yritti moneen kertaan nousta polvilleen.
— Lensin aina ja iskin pääni sängyn vasempaan kulmaan. Selvisi, että oli tosi kysymyksessä. Halvaannuin, mutten saanut hermoromahdusta. En alkanut kiukutella itseni kanssa.
Elämä oli tarjonnut vastoinkäymisiä ennenkin. Vuotta aikaisemmin Airevuon vaimo oli kuollut sairastettuaan rintasyöpää toistakymmentä vuotta.
— Kun Lahja pelkäsi hoitolaitokseen joutumista, lupasin hoitaa hänet. En luvatessani tiennyt, mitä se tarkoittaisi. Toisen ruoasta ja juomasta huolehtiminen oli siinä helpointa, sanoo Airevuo itku silmissään.
Välillä perheen tyttäret olivat hoitoapuna — niin kuin nytkin. He siivovavat ja pesevät pyykin.
— Minulle tulee päivittäin ruoka Katriinan sairaalasta. Voin itse keittää kaurapuuroa ja teetä. Kylvettäjät käyvät kerran viikossa.
Lapsuusmuistot talteen
Aarre Airevuon päivät kuluvat lehtiä lukien, ristisanoja täyttäen ja etenkin hiihtourheilua televisiosta seuraten.
— Kun en onnistunut näkemään suunnistustuloksia tulostaululta, ostin vuonna 2004 tietokoneen. Surffailen netissä, olen etsinyt esimerkiksi laulujen sanoja. Olen myös kirjoittanut muistelmani lapsuudestani Valkjärvellä.
Toisinaan urheiluseuratoverit käyvät tapaamassa Airevuota. Pankki- ja kauppa-asioilla sekä viikoittaisessa fysioterapiassa Airevuo käy taksikyydillä.
Taksinkuljettajansa Marjan innostamana Aarre Airevuo vietti 80-vuotispäivänsä.
— Olen aina ennen siirtänyt juhlimista kymmenellä vuodella eteenpäin. Nyt ymmärsin, ettei se enää ole mahdollista, pää tulee vetävän käteen. Marja sanoi, että miksi en tapaisi ystäviä, kun se on mahdollista ja kun hekin varmaan haluavat tavata minua. Niin kävikin.
Jaa tämä artikkeli: