Kansainväliset tehtävät ovat kiinnostaneet Korsossa pappina työskentelevää Mari Liimataista omista armeija-ajoista lähtien.
Rauhanturvaajien tukena
Ensin oli vedettävä lenkkarit jalkaan. Kuten muidenkin rauhanturvatehtäviin aikovien, myös papin oli ensin todistettava olevansa hyvässä kunnossa.
— Pojille se testi on kevyt, mutta minä jouduin vähän pinnistelemään, kertoo lokakuussa Afganistanista Korson seurakuntaan papiksi palannut Mari Liimatainen.
Puoli vuotta rauhanturvatehtävissä oli Mari Liimataiselle pitkäaikaisen haaveen täyttymys. Hän oli miettinyt kansainvälisiin tehtäviin lähtemistä jo kymmenen vuotta sitten varusmiespalvelusta suorittaessaan.
— Armeijassa olin varusmiespappina eli ikään kuin sotilaspapin apulaisena, joten minulla oli kokemusta samantyyppisestä työstä. Kun kokemusta papin työstäkin oli takana muutama vuosi, oli sopiva aika hakea.
Ennen lähtöä Mari Liimatainen vietti rauhanturvaajien tavoin viisi viikkoa koulutuksessa Säkylässä. Se sisälsi muun muassa tutustumista Afganistanin historiaan ja kulttuuriin.
— Ennen koulutusta mielikuvani maasta oli, että siellä on vaarallista, vuoristoista, köyhää ja se on tiukka muslimimaa.
Luottamuksen arvoiseksi
Sotilaspapin tehtäviin kuuluu jumalanpalveluksia, hartauksia, opetusta ja sielunhoitoa. Mari Liimataisen mielestä rauhanturvatehtävissä olevan papin tehtävät ovat samat, mutta järjestys eri. Sielunhoito tulee ensimmäisenä.
— Papin on pystyttävä tutustumaan joukkoihin ja luotava luottamusta. Sitä ei synny, jos hoitaa vain jumalanpalveluselämän tai istuu toimistossa.
Jumalanpalveluselämä tarkoitti käytännössä sunnuntaisin tukikohdan kappelissa pidettävä jumalanpalvelusta ja iltarukoushetkeä, joka toimitettiin yhdessä ruotsalaisen papin kanssa.
Pappi on rauhanturvatehtävissä myös niin sanottu hyvinvointiupseeri, jolle kuuluu sotilaiden vapaa-ajan toiminta.
— Bravuurini vapaa-ajalla olivat lettukestit. Paistoimme monesti muurinpohjalettuja. Pelasimme myös lentopalloa ja lautapelejä ja paistomme tikkupullaa. Lisäksi olin järjestämässä vappu- ja juhannusjuhlia.
Valppaana muttei peloissaan
Sotilaiden kanssa jutellessaan Mari Liimatainen kuuli paljon kotihuolia. Monet halusivat käydä läpi kohtaamiaan vaikeita tilanteita. Henkilövahingoilta onneksi vältyttiin sinä aikana, jonka Mari vietti Afganistanissa.
— Minun työni ei ollut vaarallista, mutta kentällä toimivan jääkärikomppanian työ on. Ei siellä silti peloissaan olla, vaan tarkkana ja valppaana. Jos koko ajan pelkäisi, ei jaksaisi.
Raskainta ajanjaksossa oli työn intensiivisyys. Yksityisyyttä tukikohdassa ei juuri ole, eikä sieltä voi lähteä yksin kävelylle. Työn ja vapaa-ajan välillä ei ole eroa. Sen vuoksi lomille pääsee keskimäärin kuuden viikon välein.
— Palasin Suomeen ensimmäisen kahdeksan viikon jälkeen ja nautin vapaudesta ja luonnosta. Oli toukokuu. Muistan sen huumaavan kevään tuoksun, joka oli vastassa kun astuin lentokoneesta. Afganistanissa ei haissut oikein miltään.
Joko kylmää tai tosi kuumaa
Tukikohdassa Pohjois-Afganistanissa papilla oli melko tavalliset toimisto-olosuhteet, mutta aidan ulkopuolella avautui toisenlainen maailma. Afganistan on vaativa asuinpaikka jo ilmastoltaan.
— Siellä on joko kylmä tai tosi kuuma. Maaliskuussa satoi vielä lunta. Kuumuutta oli parhaimmillaan 45 astetta. Välillä oltiin kengännauhoja myöten hiestä märkiä.
Maan köyhyys yllätti, vaikka siihen oli varautunut. Tiet olivat huonokuntoiset, talot maa-aineksesta rakennettuja, ihmiset kulkivat jopa talvella avojaloin. Naiset olivat päästä varpaisiin hunnutettuja ja sotilaiden oli muistettava, että naisia ei saa puhutella eikä kätellä.
— Kaikesta huolimatta ihmiset vaikuttivat onnellisilta, Mari Liimatainen ihmettelee.
Afganistanissa vietettyä aikaa hän pitää erinomaisena kokemuksena.
— Opin paljon itsestäni. Yksi ihminen on tosi pieni tässä maailmassa.
— Pappina sain itsevarmuutta. Siellä sai olla kuin oman seurakuntansa kirkkoherrana. Ja opin sen, että olivat olosuhteet millaiset tahansa, kyllä aina jotenkin jaksaa ja selviää.
Jaa tämä artikkeli: