Kuva: Hans Eiskonen

Ripari-iässä moni herää kysymään elämästä ja kuolemasta

Uskonnonpedagogiikan tohtorikoulutettava Aino-Elina Kilpeläinen: Nuoret miettivät, mitä tämä elämä on ja kuka minä olen tässä maailmassa.

• 12.09.2016 11:50
• Kaisa Halonen

Mikä idea on siinä, että viedään joukko hankalimmassa murrosiässä olevia 14–15-vuotiaita viikoksi leirikeskukseen pohtimaan elämän isoja kysymyksiä?

Osa nuorista on valmiiksi vastahankaan tai ehkä peloissaankin. Osa odottaa elämänsä parasta viikkoa, uusia kavereita ja leiriromanssia. Osa taas on mukana, koska niin kuuluu tehdä tai koska luvassa on rahaa, puhelin tai mopoauto. Tällaisen käsityksen ainakin saa, kun selailee hetken nuorten Demi-lehden verkkokeskusteluja, jotka liittyvät rippikouluun. "Ehkä mä kestän ku se on vaa viikon", miettii yksi kirjoittajista.

Siihen, että rippikoulu käydään Suomessa juuri tuossa iässä, on syynä pikemminkin perinne kuin pedagogiset syyt. Mutta pedagogisiakin syitä on helppo löytää, arvioi uskonnonpedagogiikan tohtorikoulutettava Aino-Elina Kilpeläinen, joka on tutkinut rippikoululaisten jumalakäsityksiä.

– 14–15-vuotiaana on herkkyyskausi spirituaalisten ja uskonnollisten kysymysten pohtimiseen. Nuoren ajatukset ja tunteet ovat myllerryksessä. Monella herää suuria elämän ja kuoleman kysymyksiä. He miettivät, mitä tämä elämä on ja kuka minä olen tässä maailmassa, Kilpeläinen kertoo.

Samalla Kilpeläinen muistuttaa, että rippikouluikäiset eivät ole mikään yhtenäinen ryhmä. Siihen, millaisin ajatuksin ja odotuksin he tulevat rippikouluun, vaikuttaa kotoa saatu uskontokasvatus, oma kehitysvaihe ja myös se, kuinka paljon elämänkatsomuksellisia kysymyksiä nuori on jo pohtinut.

Eivät he ole yhtenäinen joukko rippikoulusta lähtiessäänkään, vaikka saisivatkin täsmälleen samanlaista opetusta. Osa löytää uusia ajatuksia ja ideoita rikastamaan elämänkatsomustaan. Jotkut, joille esimerkiksi kristillinen jumalakuva ei ole ollut aiemmin kovin tuttu, saattavat omaksua sen. Toiset taas kyllä osaavat loppukokeessa toistaa, mitä kristinuskossa Jumalasta ajatellaan, mutta se jää erilliseksi tai ristiriitaiseksikin heidän oman jumalakuvansa kanssa.

– Kriittisyys ja epäily saattavat nousta silloin, jos nuoren oma jumalakuva on aiemmin ollut hyvin konkreettinen, sellainen joulupukki pilven päällä -tyyppinen, ja hän olettaa sen edustavan kristinuskon käsitystä Jumalasta. Silloin hän saattaa hylätä kristinuskon lapsellisena ja ajatella sen olevan ristiriidassa tieteellisen ajattelun kanssa, Kilpeläinen pohtii.

– Voi siis käydä niin, ettei nuori saa kiinni siitä, mitä rippikoulussa opetetaan, eikä näe, että se voisi olla jotenkin kiinnostavaa oman elämän kannalta. Kyllähän kristillinen jumalakuva, esimerkiksi kolminaisuusoppi, vaatii aika abstraktia ajattelua.

Valkopartainen ukkeli tuntuu kummittelevan monien aikuistenkin mielessä, kun Jumalasta tulee puhe. Kilpeläinen myöntää, ettei ole mitenkään tavatonta, että ihmisen mielikuvat lukkiutuvat rippikouluikäisen tasolle, jos hänellä ei sen jälkeen ole Jumalan pohtimisen paikkoja.

– Ihmisen hengellinen kasvu ei saisi olla puolen vuoden rippikoulusta ja viikon leirijaksosta kiinni, vaan uskontokasvatuksen pitäisi alkaa ennen sitä ja jatkua sen jälkeen.

Uskonnollinen kieli opitaan lapsena

Entä jos uskonto ei voisi vähempää kiinnostaa? Mitä annettavaa rippikoululla silloin nuorelle on? Aino-Elina Kilpeläisen mukaan jokainen meistä on synnynnäisesti spirituaalinen, hengellinen, olento.

– Hengellisyys ja uskonnollisuus eivät ole sama asia, vaan osittain erillisiä ja osittain päällekkäisiä ilmiöitä. Nuoruusiässä heräävät isot kysymykset elämän tarkoituksesta ja omasta kelpaavuudesta ovat pohjimmiltaan hengellisiä kysymyksiä. Kaikki vain eivät välttämättä sanoita niitä uskonnollisella kielellä tai tulkitse niitä uskonnon kautta, Kilpeläinen sanoo.

Hänen mielestään rippikoulun haasteena onkin päästä alueelle, jossa hengellisyys ja uskonto kohtaavat. Silloin omalle elämälle merkityksellisiä kysymyksiä pohditaan uskonnollisilla käsitteillä. Toisilta se sujuu luontevammin kuin toisilta.

– Uskonnollisen kielen oppiminen jo lapsuudessa voi tukea hengellistä pohdintaa. Se antaa käsitteitä, joilla voi ilmaista omia kokemuksia ja omaa kaipausta.
 

Kilpeläinen arvioi, että jos uskonnollista kieltä alkaa opetella vasta rippikoulussa, opittu kieli ei välttämättä kohtaa omaan elämään liittyviä kysymyksiä.

– Silloin uskonnollinen kieli jää vieraaksi, ja suhde institutionaaliseen uskontoon voi olla aika kielteinenkin.

Kuten eräs nuori Demin keskustelupalstalla kirjoittaa: "oppitunneilla tuli välillä semmosia hetkiä, että seriously, näinkö ne kristityt ajattelevat, ja mieleeni nousi vähän väliä ajatus, että miten kristinusko muka eroaa jostakin hämärästä alkukantaisesta lahkosta".

Tunteiden kirjo näkyy

"Itkin viimeisenä iltana ihan sikana. Sillon ku itkin niin yks söpö poika katteli mua koko ajan… Se oli varmaan paras iltahartaus koko leiriltä", kirjoittaa eräs tyttö Demissä. Aino-Elina Kilpeläinen toteaa, että useimmille nuorille tärkeimmät syyt tulla riparille ovat sosiaalisia, eivät niinkään uskonnollisia.

– Mutta ei sosiaalisia tekijöitä kannata vähätellä. Ei ole yhtään huono tilanne, jos nuori lähtee rippikouluun tavatakseen uusia ihmisiä. Ehkä sen myötä hän voi oivaltaa myös jotakin uutta elämästä ja itsestään. Ei silloin olla lainkaan kaukana kristinuskon perusasioista.

– Leirillä saattaa näkyä tunteiden koko kirjo. On ihastumisia ja vihastumisia. Voi olla uskonnollisia tunteita, jotka nousevat pintaan esimerkiksi yhteisissä lauluhetkissä.

Kilpeläisen mukaan työntekijät tiedostavat sen, että tiiviissä, luottamuksellisissa ryhmissä on aina myös hengellisen väkivallan vaara.

Siksi monet rippikouluopettajat pyrkivät tietoisesti välttämään tunteiden lietsomista.

– Päämääränä ei ole, että viimeisenä iltana kaikki itkisivät. Toisaalta tunteille pitää antaa tilaa ja lupa. Totta kai leirin loppuminen voi nostattaa surua, Kilpeläinen sanoo.

Hän muistuttaa, että rippikoulun uskonnollisessa kasvatuksessa on kyse muustakin kuin tiedoista ja uskomuksista. Se on myös tunteita, elämyksiä ja toimintaa. Hartauselämällä ja rituaaleilla voi olla iso vaikutus nuorten hengellisyyteen. Yhteinen lauluhetki voi välittää kristinuskosta jotakin olennaisempaa kuin oppitunti.

Entä tullaanko rippikoulussa niin sanotusti uskoon? Tai pitäisikö?

– Uskoon tuleminen on sanapari, jota monet rippikoulutyöntekijät vierastavat. Rippikoulun yleistavoite on, että nuori vahvistuu siinä uskossa, johon hänet on jo kasteessa otettu. Suurin osa nuoristahan tulee rippikouluun kastettuina ja ainakin löyhästi kirkon vaikutuspiirissä kasvaneina. Rippikoulussa nuori tutustuu paremmin kristinuskoon, minkä myötä suhde kirkkoon voi muuttua. Voisi sanoa, että rippikoulussa tuetaan nuorta hengellisen kasvun polulla, mutta se polku on jokaisella ainutlaatuinen.