Rippi sulkee suut
Hyväksikäyttötapauksissa lapsen etu ja rippisalaisuus saattavat joutua vastakkain.
Yhteiskuntatieteiden tohtori Johanna Hurtigin lokakuussa julkaistu tutkimus Taivaan taimet – Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta nosti jälleen otsikoihin vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piirissä tapahtuneen lasten seksuaalisen hyväksikäytön. Hurtig kävi tutkimustaan varten läpi 178 kertomusta lapsiin kohdistuneesta väkivallasta. Tapausten uhrit ovat nykyisin jo aikuisia.
Suurimmassa osassa tapauksia oli kyse seksuaalisesta väkivallasta. Sen tekijöitä Hurtigin aineistossa oli yli 150. Tyypillinen tekijä toistaa käyttäytymismalliaan vuosien ja vuosikymmenten ajan. Uhreiksi joutuvat ensin ehkä omat sisaret, myöhemmin omat lapset tai lastenlapset. Hurtigin aineistossa oli monia miehiä, joiden asema yhteisössä on vahva, esimerkiksi useita liikkeen puhujia ja muutama Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) johtokuntaan kuulunut.
Hurtig arvioi kirjassaan, että väkivaltaan eivät ole syyllistyneet vain tietyt yksittäiset henkilöt, vaan myös uskonnollinen yhteisö vähättelemällä uhrien kokemusta tai yrittämällä vaientaa heidät. Uhrien kannalta ongelmallinen on erityisesti vanhoillislestadiolaisen liikkeen rippikäytäntö, jonka mukaan kerran anteeksiannettuihin synteihin ei enää voi palata. Kun tekijä on tunnustanut syntinsä ja saanut ne anteeksi, uhrin hätä jää kuulematta ja käsittelemättä.
Hurtigin mukaan on myös tapauksia, joissa anteeksipyyntöä on käytetty tieten tahtoen väärin. ”Nopea anteeksipyyntö toimii väkivallan jatkeena, vaientaa uhrin ja säästää tekijän seurauksilta. Anteeksiantamuksesta tulee peitto tekijän taipumuksille, tieto ei leviä”, hän kirjoittaa. Siksi yhä uusilla lapsilla on riski joutua saman tekijän uhriksi.
Teologian maisteri, pastori Johannes Alaranta tarkastelee tuoreessa väitöskirjassaan Taakkojen kantaja vai ilmiantaja? rippisalaisuutta. Kirkkolain mukaan ehdoton vaitiolovelvollisuus ripissä ja sielunhoidossa tietoon tulleista asioista koskee pappeja ja lehtoreita.
Rippisalaisuudesta keskusteltiin ja lainsäädännön muuttamista pohdittiin muutama vuosi sitten, kun kirkon piirissä tapahtuneita hyväksikäyttötapauksia ryöpsähti tietoon. Alarannan mukaan käsitys ehdottomasta rippisalaisuudesta on vaikuttanut siihen, että lasten seksuaalinen hyväksikäyttö jää piiloon eikä tule viranomaisten tietoon. Uhrit jäävät vaille apua ja hyväksikäyttö saattaa jatkua.
Alaranta onkin sitä mieltä, että papin vaitiolovelvollisuutta pitäisi muuttaa. Hän esittää, että lapsen edun pitäisi aina olla ensisijainen. Papin olisi siis puututtava asiaan aina, kun hän havaitsee lapsen olevan vaarassa.
Vanhoillislestadiolaisuudessa, jossa maallikkosaarnaajilla on keskeinen asema ja rippi on uskonelämän hoitamiselle tärkeä, rippisalaisuutta on tulkittu laajemmin kuin laissa. On katsottu ehdottoman vaitiolovelvollisuuden koskevan myös ripin vastaanottavia maallikoita. Käytäntö on Alarannan mukaan lainvastainen.
SRK:n johto piti Hurtigin kirjan julkaisemisen jälkeen tiedotustilaisuuden, jossa se ilmoitti olevansa syvästi pahoillaan tapahtuneista rikoksista ja siitä, että uhreja on laiminlyöty.
SRK myös tarkensi näkemystään ripistä. Tiedotteessaan SRK:n johto toteaa, että mikäli ripissä on tullut ilmi selkeä rikos, ripin vastaanottaneen on huolehdittava siitä, että ripittäytynyt ilmoittautuu viranomaisille. Toimittajien kysyttyä, kuinka ripin vastaanottajan on toimittava, ellei rikoksentekijä niin tee, SRK:n johtokunnan toinen varapuheenjohtaja Matti Taskila linjasi, että pedofiileja ei suojella, vaan lapsen etu on ensisijainen.
Vanhoillislestadiolaisessa käytännössä ripin vastaanottajaksi on välillä kelpuutettu myös lähisukulainen tai pieni lapsi. SRK:n johtokunnan varapuheenjohtaja Viljo Juntunen katsoi, että jos hyväksikäyttäjä ripittäytyy lapselle, kyseessä ei ole oikea rippi vaan rikoksen peittely. Samassa tiedotustilaisuudessa todettiin ehdottoman vaitiolovelvollisuuden koskevan vain pappeja ja lehtoreita – ei maallikoita – aivan kuten muutenkin kirkossa.
Jaa tämä artikkeli: