Ristiriitainen Urho Muroma
Viidennen herätysliikkeen isä oli vaikuttava puhuja.
Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtaja Timo Junkkaala hoitaa työkseen opiston perustajan, herätyssaarnaaja Urho Muroman perintöä.
— Vaikka Muroma oli aika kiistanalainen ja jännitteinen henkilö, hän jätti hyvän perinnön seurattavaksi. Hänen työnäkynsä evankelioimisesta ja raamattuopetuksesta on edelleen ajankohtainen.
Vuonna 1890 syntyneen Urho Muroman isä Emil Murén oli pappi ja evankelisen herätysliikkeen kasvatti. Hän ei hyväksynyt nuoren Urhon haaveita näyttelijän ammatista. Niinpä poika lähti opiskelemaan oikeustiedettä, vaikkei se erityisemmin tuntunut omalta alalta. Hän oli innostuneempi kuorolaulusta kuin opinnoistaan.
Muroma joutui kriisiin, kun isä syksyllä 1912 äkillisesti kuoli hänen käsivarsilleen. Isä oli suositellut hänelle norjalaisen saarnamiehen Albert Lunden kokouksia, ja niihin hän nyt hakeutui. Lunden tilaisuudessa Muroma koki hyvin voimakkaan herätyksen. Usko täytti hänen koko elämänsä: hän saattoi lukea Raamattua 16 tuntia päivässä ja vaihtoi opiskelemaan teologiseen tiedekuntaan. Kutsumus oli selvä.
— Muroma oli saanut näyn, että ihmisiä oli menossa kohti vaarallista putousta ja hänen tehtävänsä oli pysäyttää mahdollisimman moni joutumasta kadotukseen. Muromalla oli määrätietoinen pyrkimys auttaa ihmisiä uskon tielle, Junkkaala kertoo.
Pappisvihkimyksen jälkeen Muroma haki omaa paikkaansa. Hän ehti työskennellä monien yhdistysten kuten Suomen Lähetysseuran ja Helsingin NMKY:n palveluksessa, kunnes hän vuonna 1939 perusti oman järjestön ja tavallaan kokosi siihen elämäntyönsä. Nykyisin tuo järjestö on nimeltään Suomen Raamattuopiston Säätiö.
Vaikuttava puhuja Urho Murhoma oli jo nuorena. Hän sai aikaan herätyksiä ja häntä tultiin varta vasten kuuntelemaan. ”Hänestä puhutaan nyt kaikkialla. Hän saa joka paikassa kaikki ihmiset liikkeelle”, kertoo aikalaisarvio vuodelta 1922.
— Hänen puheitaan on tallella nauhalla. Hän oli epäilemättä karismaattinen puhuja ja retorisesti taitava. Hänellä oli tarve todella sanoa jotakin, hän oli hirveän tosissaan ja halusi vaikuttaa, Timo Junkkaala arvioi.
Hän huomauttaa, että Muroma oli kirkossa aikanaan niitä harvoja, jotka tarjosivat selvän vaihtoehdon helluntailaisuudelle. Hänen toimintansa ja julistuksensa puhutteli monia, jotka muuten olisivat etsiytyneet kirkon ulkopuolelle.
Herätyskristillistä liikehdintää oli ollut jo vuosisadan alussa, eikä Muroma siis tullut tyhjästä. Vastaavanlaisesta Timo Junkkaala mainitsee esimerkkinä niin sanotun Hannulan herätyksen, joka ei kuitenkaan järjestäytynyt omaksi liikkeeksi vaan sulautui Suomen Lähetysseuraan.
— On mahdoton tietää, olisiko nykyistä viidettä herätysliikettä syntynyt ilman Muromaa. Muroma oli liikkeelle tavattoman keskeinen. Toinen tärkeä vaikuttaja oli professori Osmo Tiililä. Kaikki nykyiset viidesläiset järjestöt kokevat olevansa Muroman työn hedelmiä, Junkkaala sanoo.
On Raamattuopisto säätiöineen, Kansanlähetys, Kansan Raamattuseura ja lisäksi lähetystyöhön ja opiskelijatyöhön vielä omia järjestöjään.
— Kullakin järjestöllä on oma historiansa. Ehkä niiden syntyyn vaikutti myös se, ettei Muroma ollut aivan johdonmukainen teologi, Junkkaala sanoo.
— Muroma oli ristiriitainen persoona, joka oli välillä täynnä tarmoa, välillä taas hyvin masentunut. Muromasta on sanottu, että hänen lähellään ei ollut helppo elää, mutta hänen lähellään oli helppo uskoa.
Junkkaalan mukaan Muroma ja hänen seuraajansa ovat lähempänä pohjoismaista herätyskristillisyyttä kuin kotimaisia vanhoja herätysliikkeitä. 1930-luvulla järjestettiin pohjoismaisia opiskelijakokouksia, joissa Muroma oli mukana. Hän myös luki paljon pohjoismaista herätyskristillistä kirjallisuutta.
Muroman suhde kirkkoon oli jännitteinen, Timo Junkkaala arvioi. Seurakunnassa Muroma työskenteli vain muutaman kuukauden jatkosodan aikana. Toisaalta hän halusi, että hänen perustamansa Raamattuopisto olisi kirkollinen laitos. Hän pyysi piispat sitä vihkimään ja koulutti siellä kirkon nuorisotyöntekijöitä.
— Toisaalta hän oli koko ajan kriittinen kirkon linjaa ja maallistumista kohtaan. Ajoittain keskustelu oli aika voimakasta. Pahimmillaan hän oli jo eroamassa pappisvirasta, mutta tuli sitten toisiin ajatuksiin, ehkä siksikin, ettei aiheuttaisi säätiölle hallaa.
Muromalla ja viidennellä herätysliikkeellä on kirkossa ollut myös protestiliikkeen rooli. Junkkaalan mielestä Muroman linjan voisi tiivistää: kirkossa ja kirkon puolesta, ja jos tarvitaan niin kirkkoa vastaan.
1950- luvulla Urho Muroma ajautui kiistaan Erkki Niinivaaran ja hänen edustamansa kansankirkkoajattelun kanssa, joka korosti kirkon sosiaalieettistä vastuuta. Uuskansankirkollinen suuntaus suhtautui kriittisesti muun muassa uskovien ja ei-uskovien erotteluun. Timo Junkkaalan mukaan kiistassa oli kyse paitsi teologisesta kahtiajaosta, myös siitä, että Muroma otti herätyskristillisyyteen kohdistuvan kritiikin henkilökohtaisesti.
”Meitä on lyöty!”, Muroma kirjoitti julkaisemassaan Herää Valvomaan -lehdessä. Hän lopetti kirjoituksensa: ”Mutta me tulemme lyömään takaisin. Ja tulemme armottomasti lyömään sitä suruttomuuden henkeä, joka huokuu näistä sanoista.”
1950-luvun taistelussa on yhtymäkohtia nykyiseen kirkon tilanteeseen ja kahtiajakoon, joka viime aikoina on kärjistynyt erityisesti suhtautumisessa homoseksuaalisuuteen.
— Samankaltaista on halu puolustaa voimakkaasti Raamattua ja omaa ymmärrystä siitä. Muroman lailla olemme valmiita julkisestikin käymään teologista ja kirkon sisäistä rajankäyntiä. Kaikki asiat eivät ole yhtä oikein. Jos näyttää siltä, että uskon perustaa murennetaan, on syytä nousta puolustautumaan.
— Muromalla oli hätä siitä, kadottaako kirkko merkityksensä keskittyessään tämän maailman asioihin. Minusta sama vaara on edelleen olemassa. Siinä olemme Muroman perillisiä, Junkkaala sanoo.
Jaa tämä artikkeli: