Rukouksella on yhteiset juuret
Rukouksen jäljillä. Leppävaaran seurakunnan kappalainen Juha-Pekka Rissanen, diakoni Heli Taina-Rantakaulio ja Olarin seurakunnan kansainvälisen työn sihteeri Markus Silvola kuuntelevat, kun imaami Abdul-Majid Tahirou-Varjonen (vas.) kertoo islamilaisesta rukousperinteestä.

Rukouksen jäljillä. Leppävaaran seurakunnan kappalainen Juha-Pekka Rissanen, diakoni Heli Taina-Rantakaulio ja Olarin seurakunnan kansainvälisen työn sihteeri Markus Silvola kuuntelevat, kun imaami Abdul-Majid Tahirou-Varjonen (vas.) kertoo islamilaisesta rukousperinteestä.

Rukouksella on yhteiset juuret

Jaettu kokemus rukouksesta ylitti uskontojen välisen rajan Leppävaaran Uuttu-seurakuntakodissa.

En tiedä, mitä voin sanoa. Rukous on laaja kuin meri. Mistä alkaisin, ja mihin lopettaisin?”
Kilossa asuva, ghanalaissyntyinen imaami Abdul-Majid Tahirou-Varjonen aloittaa puheenvuoronsa tunnustamalla, että rukous ei mahdu mihinkään muottiin tai kaavaan. Kymmenen ihmistä kuuntelee imaamin sanoja tarkasti U-kirjaimen muotoon järjestettyjen pöytien ääressä. Leppävaaran seurakunnan Uuttu-seurakuntakotiin on kokoontunut muslimeja ja eri kirkkokuntiin kuuluvia kristittyjä.

Eri uskontojen rukousperinteitä käsittelevän keskustelun on järjestänyt Espoon monikulttuuriasiain neuvottelukunta, mutta pohjimmiltaan tilaisuus on järjestetty YK:n mandaatilla. Vuoden 2010 alussa YK:n yleiskokous hyväksyi päätöslauselman, jonka myötä helmikuun ensimmäisen viikon maailmanlaajuisena teemana on uskontojenvälisen yhteisymmärrys.
Suomessa presidentti Tarja Halonen tarttui asiaan syyskuussa 2011 New Yorkissa tapahtuneiden terrori-iskujen jälkeen. Halonen kutsui koolle uskontojen edustajista koostuvan USKOT-foorumin, joka työskentelee yhteiskuntarauhan turvaamiseksi ja kehittää uskontodialogia ruohonjuuritasolla.

Uuttu-seurakuntakotiin kokoontuneilla keskustelijoilla on yhteinen tavoite: he haluavat, että monissa eri kulttuuripiireissä kasvaneet espoolaiset juurtuvat kotikaupunkiinsa ja löytävät oman paikkansa. Siinä uskontojen yhteistyöllä on tärkeä tehtävä.
Reilun kahden tunnin aikana käy selväksi, että rukous ei ole ihmisiä erottava, vaan yhdistävä asia. Vaikka jokainen keskustelija pitäytyy johdonmukaisesti oman traditionsa opetukseen, jaettu ajatus ylittää monta kertaa uskontorajan ilman, että keskustelu pysähtyy. Luterilaiseen opetukseen rukouksesta johdattelee Leppävaaran seurakunnan kappalainen, aikuistyön tiimin vetäjä Juha-Pekka Rissanen.

Kaikki tunnistavat ajatuksen, jonka mukaan Jumala käskee ihmistä rukoilemaan ja lupaa kuulla rukouksen. Toisaalta rukous nousee ihmisen kaipuusta ja tarpeista. Rukoukseen liittyy vuorovaikutus pyhien kirjoitusten kanssa. Profeettojen ja Jeesuksen esimerkki näyttää, miten tulee rukoilla. Ihmisen pitää tarkoittaa sitä, mitä hän rukoilee. Rukous on taistelua pahaa vastaan ja hyvien voimien vetämistä maailmaan. Jos ihminen vihaa toista ihmistä eikä auta hädässä olevaa, hänen rukouksensa on turhaa. Jumalan vastauksen tunnistaa sen mukana tulevasta sisäisestä rauhasta.

Metodistikristitty Adwoa Essandor tuo esiin vielä yhden kristityn rukoukselle olennaisen teeman: Jeesuksen veren ansiosta Jumala ei enää näe ihmistä syntisenä, vaan armahtaa ihmisen ja hyväksyy tämän yhteyteensä. Katolista koulua Ghanassa käyneelle imaami Tahirou-Varjoselle ajatus on tuttu.
”Koraani opettaa, että yksin Jumala voi antaa syntejä anteeksi, hyväksyä ihmisen kääntymyksen ja avata paratiisin portit. Mutta minun täytyy kunnioittaa sinun näkemystäsi”, imaami sanoo.
Sen jälkeen imaami sanoo jotakin, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.
”En voi sanoa, että minun tieni on ainoa ja lopullinen. Mutta ihmisen täytyy uskoa siihen, mitä hän tekee.”
 

Jaa tämä artikkeli: