Rumia sanoja
Olen ammatiltani kielentutkija. Tutkijana en voi toimia kielen tuomarina, vaan mielestäni kieltä on tutkittava sellaisena kuin se todella on. Se on tarkoittanut muun muassa tutustumista kirosanojen käyttöön.
Aivan tuntemattomia voimasanat eivät ole omassakaan suussani. Kyllä hyvää tarinaa pitää parilla ärräpäällä ryydittää. Harmistustakin tulee usein lievitettyä näillä sanoilla.
Miksi siis isänä olen paljon suvaitsemattomampi? Se v-alkuinen sana, jonka käytön moninaisuutta olen analysoinut kylmän viileästi tieteen näkökulmasta, saa lapsen suusta kuultuna isän pulssin hakkaamaan. Ystävien kanssa pärisevä ”perkele” kuuluu perhepiirissä ehdottomasti kiellettyihin sanoihin.
Olen siis kaksinaismoralisti, enkä varmasti ainoa sellainen. Useimmat vanhemmat osaavat itse kiroilla, mutta ovat silti uhanneet – ainakin hiljaa mielessään – pestä jälkikasvun suun saippualla.
Kahta standardia oli ihan helppo pitää yllä, kunnes jälkikasvu heräsi kyselemään. Miksi aikuiset saavat kiroilla, mutta kieltävät lapsia kiroilemasta? Miksi kirosanoja ylipäänsä on olemassa, jos ne kerran ovat kiellettyjä?
Tutkijatausta ei ole juuri auttanut näiden kysymysten edessä. Olen yrittänyt järkeistää. Aikuiset tarvitsevat kirosanoja höyryjen päästämiseen. Jos lyö vasaralla sormeen tai potkaisee varpaan oven karmiin, kunnon ärräpää auttaa edes vähän. Tavallisessa sanassa ei vastaavaa voimaa ole.
Olen myös muistuttanut, etteivät aikuisetkaan missä tahansa kiroile. Mummon syntymäpäivillä ja virallisissa tilanteissa ollaan siivosti. Hyvin käyttäytyvät aikuiset eivät myöskään haistattele toisilleen tai lapsilleen.
Kaikkein rumimpien sanojen tilalla olen tarjonnut Tintti-sarjakuvien kapteeni Haddockin haukkumia: jyrinän järinä, kummeliturska, ektoplasman neliöjuuri, mullin kuikelo, pilipalipartiomies.
Pakko myöntää, etten ole aivan tyytyväinen vastauksiini. On vaikea esittää mustavalkoinen selitys asiaan, joka ei ole mustavalkoinen.
Jaa tämä artikkeli: