Vahva tunne. Äitinsä sairauden loppupuolella Elina Antikainen oli hyvin vihainen Jumalalle. Silti hänellä oli vahva tunne, että Jumala pitää huolta.
Runot kumpusivat kuolemasta
Kun sairaalateologi Elina Antikaisen äiti kuoli, hän oppi ymmärtämään paremmin muiden kärsimystä.
Runojen kirjoittaminen alkoi, kun ensimmäistä kertaa mietin, tuleekohan äiti selviämään, Elina Antikainen kertoo.
Antikaisen, 26, esikoisrunokokoelma Mikä on ihminen käsittelee äidin kuolemaa ja sitä edeltänyttä taistelua syöpää vastaan. Äidin kunnon nopea heikkeneminen ja kipujen lisääntyminen saivat Antikaisen miettimään, haluaisiko äiti jo päästä pois.
– Se oli niin iso ajatus, että sitä piti käsitellä jotenkin. Kirjoittaminen tuntui hyvältä, ja runoja alkoi tulla.
Runoissa kuvastuu surun ja kaipauksen lisäksi hämmennys, joka nousee roolien muuttumisesta. Äiti ei enää voinutkaan olla se, joka kantaa, ja vastuu monista asioista siirtyi tyttärelle. Kokemukset ilmenevät runoissa ytimekkäästi:
Sinä urhea pieni
kokopäivätyöläinen.
Tämänkin päivän
jaksoit sairastaa.
Äidilleen Antikainen ei ehtinyt kirjoituksiaan näyttää, mutta siunaustilaisuudessa pappi luki ääneen runon, josta tuli kokoelman avausruno. Hautajaisten jälkeen Antikainen jatkoi kirjoittamista kuoleman jälkeisistä tunnelmista, ja runoja tuli lisää.
Henkilökohtaisen aiheen jakaminen tuntui Elina Antikaisesta ensin hurjalta ajatukselta. Ystävänsä kehotuksesta hän päätti kuitenkin osallistua Pyhä kuuluu kaikille -kilpailuun, jonka pääkaupunkiseudun seurakunnat järjestivät keväällä 2012. Runot voittivat ensimmäisen palkinnon kilpailun sanataidesarjassa ja pääsivät Lasipalatsissa järjestettyyn näyttelyyn. Näytillä olleista runoista kuuluu paikoin myös rehellinen avuttomuus:
Nyt sinä olet pieni.
Niin pieni, että pelkään
sinun haihtuvan itsesi ympäriltä.
Istun hiljaa vierelläsi
ja silitän varoen kapeaa selkääsi.
Jokainen nikamasi tuntuu
liian selvästi sormissani.
Nikama nikamalta
putoan syvään kuoppaan,
jonka pohjalta kysyn itseltäni:
onko minun oltava nyt iso tyttö?
Palkinnonjakotilaisuudessa Antikainen sai hyvää palautetta.
– Eräs näyttelyvieras tuli kertomaan, että hänkin oli vastikään menettänyt äitinsä ja oli saanut runoistani lohtua. Tajusin, että vaikka kyse on henkilökohtaisesta asiasta, muutkin voivat saada runoistani tukea, Antikainen muistelee.
Palautteesta rohkaistuneena hän päätti ottaa yhteyttä kustantamoihin, ja Suomen Lähetysseura tarttui tarjoukseen. Myös teoksen kuvitus on Antikaisen omaa käsialaa.
– Vaikka runot kumpuavatkin vahvasti omista kokemuksistani, niiden kertojan ja minun välille ei voi vetää täyttä yhtäläisyysmerkkiä. Koska aihe on henkilökohtainen, etäännytys antaa turvaa.
Nyt Elina Antikainen työskentelee sairaalateologina Oulussa. Hänen työalueeseensa kuuluu muun muassa syöpäosasto, jossa monet potilaat tietävät olevansa lähellä kuolemaa.
– Sairaalassa ollaan tavallaan todella kiinni elämässä. Kun kuoleman ja sairauden äärellä käydään syviä keskusteluja, elämäkin näyttäytyy voimakkaana. Hengellisyyttä kaivataan monissa tilanteissa. Usein myös riittää, että joku vain on sairaan kanssa.
Kokemus läheisen menettämisestä vaikuttaa Antikaisen mielestä hänen työhönsä kahdella tavalla.
– Se, ettei kuolema ole vieras asia, on antanut rohkeutta kohdata kuolevia potilaita. Ymmärrän nyt paremmin, miltä kuolevan omaisista tuntuu.
– Toisaalta se, että omassa elämässä on ollut iso suru, voi vaikuttaa niin, ettei jaksa ottaa kannettavakseen niin paljon toisten suruja. Onkin tärkeää ymmärtää, että potilaan suru ei ole minun henkilökohtainen suruni. Joskus rajanveto voi silti olla vaikeaa.
Antikaisen mukaan on tärkeää, että sairaalateologit pääsevät keventämään omaa kuormaansa työnohjauksessa. Työssä on myös usein mukana kiitollisuus ja ilo, kun hoito on ollut tuloksellista.
– Kiitos sulle, Jumalani on monen potilaan toivevirsi.
Oman kriisinsä keskellä Antikaista kantoivat kirjoittamisen lisäksi läheiset ihmiset, usko ja musiikki.
– Sinä yönä, kun äiti oli kuollut ja palasin sairaalasta kotiin, kuuntelin Samuli Edelmannin virsilevyä aamuun asti. Sen avulla jaksoin mennä yön läpi.
Antikainen sanoo, että vaikean prosessin läpikäyminen on vahvistanut hänen suhdettaan Jumalaan.
– Olin sairauden loppupuolella myös hyvin vihainen Jumalalle. Silti minulla oli koko ajan vahva tunne, että Jumala pitää huolta. Sen kaiken läpi eläminen on ollut hyvin hengellinen kokemus.
Toipumisen kannalta on myös ollut tärkeää antaa itselleen aikaa. Sekä puhumiselle että hiljentymiselle on ollut paikkansa. Runotkin kulkevat pimeästä kohti valoa, eikä murhe saa viimeistä sanaa:
Ensimmäinen jouluaatto ilman sinua,
ensimmäinen äitienpäivä.
Syntymäpäiväsi.
Juuri tähän aikaan synnyit kerran
– minä päätän juhlia sinua!
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
"Suru ei koskaan mene kokonaan ohi" – Kiki Rautio herätti edesmenneen miehensä musiikin eloon
Hyvä elämäPää selkiää vähitellen, kertoo muusikko Kiki Rautio. Meni vuosia ennen kuin hän pystyi esittämään vuonna 2004 kuolleen miehensä Riku Järvisen lauluja.