"Suru ei koskaan mene kokonaan ohi" – Kiki Rautio herätti edesmenneen miehensä musiikin eloon
Kiki Rautio tuntee toisinaan, että hänen edesmennyt miehensä on jossakin lähellä.

Kiki Rautio tuntee toisinaan, että hänen edesmennyt miehensä on jossakin lähellä.

"Suru ei koskaan mene kokonaan ohi" – Kiki Rautio herätti edesmenneen miehensä musiikin eloon

Pää selkiää vähitellen, kertoo muusikko Kiki Rautio. Meni vuosia ennen kuin hän pystyi esittämään vuonna 2004 kuolleen miehensä Riku Järvisen lauluja.

Muusikko Kiki Rautio istuu puutarhakeinussa Kivinokassa sijaitsevan kesämajansa pihassa ja katselee yltiökesyä sorsaa, joka taapertaa ympäri pihamaata. Pian sorsan seuran liittyy varis, jolla tuntuu myös olevan jokin asia hoidettavanaan.

– Miten ne nyt noin? Rautio hämmästelee.

Hän asuu Kivinokassa koko kesän. Tähän mökkiin ei liity muistojen taakkaa. Kun Raution puoliso Riku Järvinen kuoli 13 vuotta sitten, monet asiat ja paikat tuntuivat muistuttavan miehestä niin vahvasti, ettei Rautio kestänyt sitä. Järvisen perheen kesämökki Kiskossa oli yksi niistä.

– Rikun kuoleman jälkeen kävin siellä muutaman kerran. Siellä yritin parikin kertaa hukuttautua. Minulla oli tosi voimakas tunne, että Riku kutsuu minua toiselta puolelta luokseen. Jonkinlainen psykoosihan se oli, Rautio kertoo.

Toista video

Kuolema pysäyttää ajan

Kiki Rautio ja Riku Järvinen tapasivat vuonna 1998 ravintola Manalassa, jossa rockväki tapasi käydä. Aika nopeasti molemmille oli selvää, että tässä se nyt on.

– Ajatella, että siitäkin on niin kauan. Se ei tunnu siltä. Kun toisen menettää, aika pysähtyy, Rautio sanoo.

Järvinen oli muusikko, joka soitti bassoa ja viulua Sir Elwoodin hiljaiset värit -yhtyeessä. Hän työskenteli erityisopettajana ja opetti myös joogaa. Rautio oli musiikkiin erikoistunut luokanopettaja, joka sittemmin vaihtoi ammattia lentoemännäksi.

Pää selkisi vähitellen. Vertaistuki on ollut hirveän tärkeää.

– Riku keräsi ihmiset ympärilleen. Kaikki tuntuivat haluavan hänen lähelleen. Hän oli vilkas ja hänellä oli mahtava huumorintaju. Hän oli myös äärettömän fiksu ja luki paljon. Ja komea ja aina myöhässä. Mutta hänessä oli myös tumma, melankolinen puoli, Rautio kertoo.

Keikkailun ohessa Järvinen teki omaa musiikkia ja haaveili levystä. Pariskunnan ystäväpiiristä koottiin vuonna 2002 Luonnonlapset-yhtye, ja toukokuussa 2004 yhtye teki demon, joka oli tarkoitus tarjota levy-yhtiölle. Muutama keikkakin oli jo sovittu ja julisteet painatettu.

13. kesäkuuta vuonna 2004 Kiki Rautio oli laivaristeilyllä lapsuudenystäviensä kanssa. Riku Järvinen oli omien ystäviensä kanssa kulttuuriareena Gloriassa.

– Siellä soi kai Bob Marley, jota Riku rakasti. Riku oli yläparvella ja jotenkin hän oli horjahtanut sieltä. Parven kaide oli matala ja Riku oli kaksimetrinen mies. Humalassa hän ei ollut, mutta kun aiemmin puhuin puhelimessa hänen kanssaan, hän kuulosti väsyneeltä, Rautio kertoo.

Järvinen kuoli seuraavana aamuna Töölön ensiapuasemalla. Kun Rautio ehti sinne satamasta, ruumis oli vielä lämmin.

Kiki Rautio viettää koko kesän Kivinokassa.

Kiki Rautio viettää koko kesän Kivinokassa.

Uudet laulut kertovat ilosta

Viime aikoina Rautiolla on taas ollut sellainen tunne, että Järvinen on läsnä, jossain ihan lähellä. Uniinkin hän tulee. Ehkä se johtuu siitäkin, että keväällä julkaistiin lopultakin heidän yhteisen bändinsä levy, se josta Järvinen haaveili.

Kun toisen menettää, aika pysähtyy.

Kului vuosia, ennen kuin Rautio pystyi palaamaan Järvisen tekemiin biiseihin – tai ylipäätään tekemään musiikkia. Nyt hän keikkailee kahdenkin bändin kanssa. Kiki ja Luonnonlapset esittää Järvisen aikoinaan tekemiä biisejä. Kiki & Fusiotherapyn ohjelmistossa puolestaan on Raution sanoittamia lauluja.

Sanoitusten tekeminen on ollut Rautiolle terapiaa. Niihin hän on purkanut surua ja ikävää. "Unessani vierailit, raastoit mut melkein hengiltä ja minä itkuhuutooni heräsin", hän kirjoittaa tekstissä, jota ei ole vielä sävelletty.

– Viimeisen vuoden aikana on alkanut tulla myös iloisempia tekstejä. Ilotekstit kumpuavat uudesta rakkaudesta, siitä että on ihanaa elää, luonnosta, omasta lapsuudesta, Rautio kertoo.

Välillä iskee ikävä

Sekoboltsi – sellainen Rautio tunsi olevansa miehensä kuoleman jälkeen. Kun mies oli siunattu ja viety krematorioon, Rautio halusi nähdä hänet vielä kerran.

– Ruumis oli kauheassa kunnossa, eikä näyttänyt enää Rikulta. Silloin tajusin, ettei Riku ole enää tässä. Hän on jossakin muussa muodossa. Kun Riku sitten tuhkattiin, näin hänet savussa.

– Vaikka olimme molemmat lapsirakkaita, emme halunneet omia lapsia. Halusimme vain tehdä kaikkia ihania asioita yhdessä. Rikun kuoltua surin sitäkin. Olisin halunnut sen palan hänestä, sekoituksen hänestä ja minusta syliini, Rautio sanoo.

– Rikun kuoltua menetin uskoni. Olen ollut lähinnä vihainen. Jos asioista päättää joku jumala, hän antaa tapahtua liian paljon pahaa.

Aika pian menetyksensä jälkeen Rautio löysi mukaan Nuoret lesket -ryhmän toimintaan.

– Pää selkisi vähitellen. Vertaistuki on ollut hirveän tärkeää. Mutta ei surusta varmaan koskaan selviä kokonaan, sen kanssa eläminen on ollut aaltoliikettä. Vaikka olen nykyisin onnellinen ja elämässäni on uusi rakkaus, iskee välillä kamala ikävä.

Luonto on ollut Rautiolle tärkeä lohduttaja. Siellä hän on miettinyt, olisivatko kuolleet rakkaat läsnä jossakin muussa olomuodossa. Lintuina vaikka? Nyt hän toivoo, että tämä elämä ei ole kaikki.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi