Mullan alla -televisiosarjan jokainen jakso alkoi asiakkaan kuolemalla.
Ruumis olohuoneessa
Televisio rikkoi kuoleman tabun.
Paul kurkistaa kukkakimppu käsissään avaraan olohuoneeseen. Sairaalasängyllä makaavalla Cathyllä on happiviikset ja likainen tukka, mutta hän tervehtii miestään iloisesti. Paul hymyilee.
Kun kamera kääntyy takaisin kohti sänkyä, Cathy makaa hiljaisena ja peiteltynä. Sängyn vieressä istuva nainen kertoo Cathyn kuolleen puoli tuntia aikaisemmin. Valkoiset pionit putoavat lattialle.
Sitten Cathy on poissa, ja tyhjän sängyn päälle jäävät vain siistiin pinoon viikatut liinavaatteet.
Harppauksin etenevä kohtaus on yhdysvaltalaisen draamakomedian Viimeistä päivää viimeisestä jaksosta. Neljä tuotantokautta ja neljäkymmentä jaksoa aikaisemmin Cathy sai tietää sairastavansa pahanlaatuista melanoomaa.
Kuoleman kuvauksiin erikoistunut mediatutkija Outi Hakola Helsingin yliopistosta sanoo, että kuolemaa kuvataan mediassa sekä aiempaa enemmän että monipuolisemmin.
– Se, että kuolema olisi jotenkin piilotettu tästä yhteiskunnassa, on kuolemantutkijan näkökulmasta valtava klisee, Hakola sanoo.
Se on kuitenkin totta, että aina kuolemasta ei ole ollut sopivaa puhua.
Luonnollinen kuolema katosi
Vuonna 1955 brittiantropologi Geoffrey Gorer nimitti viihteen kuolemakuvauksia pornoksi. Taustalla oli se, että kuolema oli muutamassa vuosikymmenessä siirtynyt kodeista sairaaloihin. Kun kuolema ei ollut enää läsnä arjessa, siitä puhuminen muuttui yhä vaikeammaksi.
Gorerin mukaan 1950-luvun yhteiskunta pyrki tukahduttamaan kuoleman samaan tapaan kuin se oli aikaisemmin pyrkinyt tukahduttamaan seksuaalisuuden. Kuolemasta tuli tabu.
Kuolema ei kuitenkaan lakannut kiinnostamasta ihmisiä, vaan sen julkiset esitykset saivat uusia muotoja. Luonnollinen kuolema katosi ja väkivaltainen kuolema valtasi yhä enemmän tilaa.
Gorerin mukaan kuoleman kuvauksista tuli latautuneita, salattuja nautintoja. Niiden kautta saattoi päästä näkemään jotakin sellaista, joka muuten oli piilossa.
Mutta aivan kuten pornosta puuttuu rakkaus, 50-luvun kuoleman kuvauksista puuttui suru.
Päähenkilönä parantumattomasti sairas
Mullan alla kuvaa hautaustoimiston arkea, Breaking Bad parantumatonta keuhkosyöpää sairastavan miehen kamppailua perheensä toimeentulosta, Angels in America 80-luvun aidsepidemian uhreja ja Treme New Orleansin eloonjääneitä asukkaita hirmumyrskyn jälkeen ja niin edelleen.
2000-luvulla on syntynyt koko joukko kansainvälisesti menestyneitä draamasarjoja, joissa kuolemalla on keskeinen rooli, sairaalasarjoista puhumattakaan.
Pornoistunut kuolema on Outi Hakolan mukaan edelleen läsnä viihteessä esimerkiksi rikospaikkatutkijoista kertovien CSI-sarjojen yksityiskohtaisissa ruumiinavauksissa, mutta sen rinnalle on tullut myös toisenlaisia kuvauksia.
Yhä useammin ruutukuolema on sellainen kuin Cathyn kuolema Viimeistä päivää -sarjan lopussa. Siis sellainen melko tavallinen kuolema.
– Kirjo on laajentunut valtavasti, Hakola sanoo.
Hakolan mukaan 1950-luvun pornoistuneet kuoleman kuvaukset synnyttivät vähitellen itseään ruokkivan kehän. Mitä enemmän kuolema sai tilaa mediassa, sitä helpompi siitä oli puhua, ja mitä enemmän ihmiset puhuivat, sitä rohkeammin ja monipuolisemmin kuolemaa uskallettiin jälleen kuvata.
– Vastapainoksi tabuajattelulle syntyi erilaisia tapoja esittää kuolemaa mediassa, taiteessa ja kirjallisuudessa. Niiden kautta ihmiset käsittelivät tunteitaan ja pohtivat suhtautumistaan kuolemaan.
Kuolema oli tabu, kunnes televisio palautti kuoleman arkeemme.
Televisiosarjassa suru saa aikaa
Televisioon kuolema sopii erityisen hyvin, sillä televisiolla on välineenä jotakin kuoleman esittämisessä lähes välttämätöntä, joka elokuvalta puuttuu: aikaa.
Siksi Outi Hakolan mielestä kuoleman ja erityisesti surun kuvaus televisiossa muistuttaa enemmän sitä, mitä koemme oikeassa elämässä.
– Elokuvissa voidaan luoda visuaalisesti vaikuttavampia kohtauksia, mutta elokuva kestää korkeintaan pari tuntia. Kuolemaa ei ole aikaa jäädä käsittelemään, sillä tarinan täytyy mennä eteenpäin.
– Televisiosarjoissa kuolemaa ja surua voidaan käsitellä monen roolihenkilön näkökulmasta ja siihen voidaan palata vuosienkin kuluttua. Viime aikoina kerronnassa ovat yleistyneet takaumajaksot sekä aavehahmot, jotka palaavat keskustelemaan elävien kanssa.
Sellaista kuolemaan liittyvää tabua, jota ei vieläkään saisi näyttää, Hakola ei keksi.
Esimerkiksi ruumiiseen kiinnitetään nykyään runsaasti huomiota. Aiempaa rohkeamman kuvakerronnan on mahdollistanut sensuurilainsäädännön korvaantuminen ikärajoilla, mutta yleistymiseen on vaikuttanut myös kulttuurin muutos.
Kuolevien ihmisten kokemuksia
Uusin ilmiö ovat televisiosarjat, joissa kuvataan todellisten ihmisten kuolemia. Sellaisia on tehty viime vuosina ympäri länsimaita, myös Suomessa. Keväällä 2013 Yle TV1 esitti dokumentaarisen tositelevisiosarjan Viimeiset sanani, jossa seurattiin kuolemansairaita päähenkilöitä ja heidän läheisiään.
Outi Hakolan mielestä keskustelu sarjan ympärillä osoittaa, kuinka nopeasti kulttuuri on muuttunut.
– Kun sarjaan alettiin vuonna 2008 etsiä päähenkilöitä, sitä pidettiin aivan järkyttävänä kuolevien ihmisten hyväksikäyttönä. Kun se sitten viisi vuotta myöhemmin esitettiin, yhtäkkiä puhuttiinkin siitä, kuinka hienoa on, että jotkut ovat valmiita jakamaan kokemuksensa. Näin meillä on mahdollisuus päästä näkemään, mitä ihmiset pohtivat viimeisinä hetkinään.
Muutos on hyvästä, sillä Hakolan mukaan media voi auttaa luomaan yhteisöllisen tavan puhua kuolemasta ja surusta. Yhteiset sanat ovat kuoleman kohdatessa tarpeellisia.
– Kuolema on abstrakti asia, jota saattaa olla vaikea selittää edes itselleen. Se, että on käsitellyt kuolemaa draaman kautta, voi antaa välineitä käsitellä todellista kuolemaa. Kokemus on helpompi jakaa toisen ihmisen kanssa, kun molemmat puhuvat samoilla sanoilla.
Hakola kuitenkin muistuttaa, että televisiosarjoille ja elokuville asetettuja ikärajoja on syytä noudattaa eikä aikuisenkaan kannata valita katsottavakseen sellaista viihdettä, jonka katsominen tuntuu ahdistavalta.
– Yleensä aikuinen osaa itse tunnistaa, sopiiko joku viihdemuoto hänelle. Sellaista ei kannata katsoa, josta saa painajaisia.
Televisioterapiaa: neljä kuvaa kuolemasta
Psykoterapeutti Mikael Saarisen mukaan median fiktiiviset kuoleman kuvaukset voivat auttaa katsojaa käsittelemään omaa kuolevaisuuttaan. Hän kommentoi neljää televisiosarjaa tästä näkökulmasta:
Mullan alla
(2001–2005)
Kun perheenisä kuolee, muiden on otettava hoitaakseen isän vastuulla ollut hautaustoimisto. Perhe opettelee tulemaan toimeen isän kuoleman, monimutkaisten perhesuhteiden ja kotona jatkuvasti läsnä olevan kuoleman ja surun kanssa.
– Mullan alla kuvaa hyvin sitä, miten tavanomaista työtä kuoleman parissa tehdään.
Breaking Bad
(2008–2013)
Keski-ikäinen kemian opettaja saa tietää sairastavansa parantumatonta keuhkosyöpää. Hän päättää varmistaa perheensä toimeentulon perustamalla huumelaboratorion.
– Luulen, että sarjan suosioon on vaikuttanut päähenkilön samaistuttavuus. Yhtäkkiä aivan tavallinen opettaja joutuu mukaan huumerinkeihin, joiden väkivallan kohtaaminen on tuhoisaa.
Viimeistä päivää
(2010–2013)
Turvallista elämää pikkukaupungissa viettänyt perheenäiti ja opettaja saa tietää sairastavansa melanoomaa, ja ennuste on huono. Hän päättää panna elämänsä uuteen järjestykseen.
– Viimeistä päivää näyttää, kuinka kuoleman odottaminen muuttaa ihmistä. Vaikka alkuasetelma on samankaltainen kuin Breaking Badissa, teeman käsittely on arkisempaa. Sarja kuvaa ihmissuhteisiin ja elämättömään elämään liittyviä kysymyksiä.
True Blood
(2008–2014)
Kun vampyyrit tulevat kaapista, ihmisten ja vampyyreiden on opeteltava tulemaan toimeen keskenään.
– Vampyyrisarjat leikittelevät kuolemattomuuden ajatuksella. Sehän on paitsi kiehtova myös pelottava kohtalo. Kuinka tuskallista olisikaan jatkuvasti menettää läheisiä ihmisiä ja jatkaa omaa elämäänsä.
Jaa tämä artikkeli: