Saksan kirkko ei itke jäsenkatoa
Gitschiner-kadun syrjäytymisen ja köyhyyden vastaisessa keskuksessa on tilava ateljee.

Gitschiner-kadun syrjäytymisen ja köyhyyden vastaisessa keskuksessa on tilava ateljee.

Saksan kirkko ei itke jäsenkatoa

Saksan evankelinen kirkko on kääntynyt kriisissä ulospäin: uudistukseen ja auttamistyöhön. Berliinissä se näkyy monella tavalla.

Saksan evankelinen kirkko painii samojen ongelmien kanssa kuin Suomen luterilainen kirkko. Väki vähenee ja moni jättää väliin esimerkiksi kirkollisen vihkimisen. Taloustilanne tiukkenee ja pappien määrä vähenee, mutta hengelliset ja yhteiskunnalliset haasteet ovat kasvussa.

Kirkko ei silti kieriskele tuhkassa, vaan suuntautuu vahvasti ulospäin ja uskoo omaan sanomaansa ja työhönsä.

Evankelinen kirkko on 22 maakirkon yhteenliittymä, johon kuuluu luterilaisia, reformoituja ja yhdistyneitä kirkkoja. Kirkon jäsenmäärä oli vuonna 2009 runsaat 24 miljoonaa, mutta sen odotetaan laskevan noin 17 miljoonaan vuoteen 2030 mennessä.

Evankelisessa kirkossa on hieman vähemmän jäseniä kuin katolisessa kirkossa, joka on vahva erityisesti Etelä-Saksassa. Kaikkiaan kristittyjä on 62 prosenttia saksalaisista.

Kristittyjen suhteellinen osuus väestöstä laski jyrkästi, kun Saksat yhdistyivät. Itä-Saksassa, luterilaisuuden entisillä ydinalueilla, kirkkojen toiminta oli hyvin rajoitettua ja uskoa kitkettiin väestöstä. Siksi joillakin itäisen Saksan alueilla seurakuntiin kuuluu vain 4–7 prosenttia väestöstä.

Romahdus tai uudistus

Myös lännessä kirkolla on ollut vaikeuksia. Ihmisiä on eronnut kirkosta muun muassa kirkollisveron vuoksi. Myös maahanmuutto vaikuttaa paljon: vuonna 2009 Saksassa oli 4,9 miljoonaa muslimia, muista uskontokunnista puhumattakaan.

— Evankelisessa kirkossa havahduttiin tilanteeseen ja mietittiin, että edessä on kaksi vaihtoehtoa. Joko nopea, päämäärätietoinen uudistuminen tai jäsenmäärän ja talouden romahtaminen sekä kirkon uskonnollinen ja kulttuurinen merkityksettömyys, kiteyttää Saksassa pitkään siirtolaispappina toiminut Diakonia-ammattikorkeakoulun lehtori Kai Henttonen.

Havahtumisen seurauksena syntyi näky kirkon tulevaisuudesta työnimellä ”Vapauden kirkko”. Siinä keskeisiä ajatuksia ovat seurakuntien monimuotoisuus ja profiloituminen, suuntautuminen ulospäin, laadun painottaminen määrän sijasta ja kirkkotilojen yhteisöllinen käyttö.

— Pappien keskeinen tehtävä on vapaaehtoisten löytäminen ja tukeminen. Kirkko haluaa olla vahvasti diakoninen ja toimia heikoimpien asianajajana yhteiskunnassa.

Pääkaupungissa, vajaan 3,5 miljoonan asukkaan Berliinissä nämä linjaukset näkyvät perinteisessä laitosten tekemässä diakoniassa, paikallisessa seurakunnassa ja vahvassa yhteistyössä kansalaisjärjestön kanssa.


Jättisuuri työnantaja

Saksan suurimpien työnantajien joukossa ovat ehkä hieman yllättäen katolisen kirkon avustusjärjestö Caritas ja evankelisen kirkon diakoniatyö. Vain posti on niitä suurempi.

Tämä johtuu katolisesta sosiaaliopista nousevasta perinteestä, jonka mukaan iso osa Saksan sosiaali- ja terveystyöstä toteutuu kirkkojen ylläpitämien laitosten kautta. Valtio tukee niiden toimintaa.

Evankelisen kirkon diakoniatyön keskuksella (Diakonisches Werk tai lyhyemmin Diakonie) on 28 000 jäsenorganisaatiota. Diakoniella on 444 000 palkattua ja yli 400 000 ”kanssatyöntekijää”, kuten saksalainen nimitys vapaaehtoistyöntekijöille kuuluu.

Toimintakenttä ulottuu nuorisotyöstä vanhainkoteihin ja sosiaaliturvasta terveydenhoitoon. Vammaisten, työttömien ja maahanmuuttajien parissa tehdään monenlaista työtä.

Vahvan laitoksiin perustuvan diakonian ongelmana on kuitenkin se, että paikallinen diakoniatyö seurakunnissa ei ole yhtä vahvaa kuin Suomessa. Siksi evankelinen kirkko pyrkii vahvistamaan myös seurakuntien omaa, diakonista ajattelua. Ratkaisu ei ole työntekijöissä, vaan ajattelutavassa: diakonia on koko seurakunnan asia.

Diakoniella on Saksassa vahva asema ja keskusjärjestön puheenjohtajalla Johannes Stockmeirilla usein asiaa maan hallitukselle. Diakonie ja suomalaista Kirkon Ulkomaanapua vastaava Brot für die Welt (leipää maailmalle) avasivatkin lokakuussa uuden toimitalon Berliinin keskustassa.

Monipuoliseen työhön sisältyy uusia innovaatiota ja rohkeaa, kirkon sanoman ytimeen menevää ajattelua. Esimerkiksi noin 30 kilometrin päässä Berliinistä sijaitsevassa Biesenthalissa toimii Lobetaler Bio -meijeri, joka valmistaa myyntiin luomujogurttia. Meijerin työntekijät ovat kehitysvammaisia.

Lobetalin diakonialaitoksen historiaan kuuluu myös juutalaisten piilottelu natseilta ja turvapaikan tarjoaminen Itä-Saksan entiselle johtajalle Erich Honeckerille. Kirkon entinen vainoaja sai asua järjestön papin kotona muutaman kuukauden ajan, kun hänen tulevaisuuttaan mietittiin.


Ennakkoluuloton seurakunta

Berliinin Kreuzbergin kaupunginosassa on kirkko, jossa tehtyihin muutoksiin Suomen museoviranomaiset eivät olisi antaneet lupaa. Ehkä asiaa auttoi se, että alkuperäinen kirkko tuhoutui lähes täysin toisessa maailmansodassa.

1950-luvulla uudelleen rakennettu kirkko ei tyydyttänyt seurakuntaa, joka halusi monitoimisen, kaikille avoimen tilan. Remontin jälkeen kirkossa on isot valoisat ikkunat, keskellä avoin sali siirrettävine tuoleineen ja kahvila, reunustoilla ja kattohuoneissa toimistoja ja kokoustiloja.

Kun alkuperäinen kirkko rakennettiin, köyhiä täyteen tungetulla alueella asui yli 100 000 seurakuntalaista. Nyt seurakuntalaisia on 5500, kolmannes alueen asukkaista. Viidennes väestä on muslimeja, joiden kanssa seurakunta käy uskontodialogia. Sitä vaikeuttaa muslimiyhteisöjen pirstaleisuus.

Kirkon pakolaistyön toimisto auttaa myös paperittomia siirtolaisia, joita Berliinissä on 10 000–80 000. Jos he sairastuvat, he saavat hoitoa kirkon sairaaloissa. Heille on paikkoja seurakunnan lastenkodeissa ja koulupaikkakin järjestyy.

— Ei ihmisiä voi jättää heitteille, sanoo pastori Peter Storck.

Alueen kahdella yhteistyöseurakunnalla on neljä pappia, pari kanttoria, suntio ja ”avoimuustyöntekijä” eli diakoni. Heidän palkkansa maksetaan kirkollisverolla. Muuten talous perustuu muun muassa siihen, että neljä kulttuurityöntekijää myy tiloja konsertti-, kokous- ja koulutuskäyttöön.

Muutaman sadan metrin päässä kirkosta Gitschiner-kadulla on syrjäytymisen ja köyhyyden vastainen sosiaali- ja kulttuurikeskus. Seurakunta hankki keskusta varten kerrostalon lainarahalla auttaakseen alueen asunnottomia, työttömiä ja syrjäytyneitä.

Nimi kertoo paljon toiminnasta. Alakerrassa on kahvio, josta saa edullisesti purtavaa. Kahvilan takana on pyöräpaja. Seurakunnan diakoniatekijällä on toimisto. Musiikkihuoneessa soitetaan ja harjoitellaan kuorolaulua. Yläkerrassa on tilava huone, joka on täynnä maalauksia.

Monet taiteilijat tekevät vapaaehtoistyötä ja opettavat talon asiakkaita ilmaisemaan itseään. Näyttelyitä on järjestetty niin poliisiasemalla kuin rikkaiden kaupunginosassakin. Yritykset tukevat seurakunnan työtä vuokraamalla seinilleen keskuksessa maalattuja tauluja.

— Meillä käy täällä 400 eri ihmistä. Toiminta perustuu lahjoituksiin, usean seurakunnan tukeen ja työllistämistukiin, Peter Storck kertoo.
 


Kekseliäs ruoka-apu

Tukkuliikealueen keskellä on varastohalli. Sen pihalla on rivi pakettiautoja, joiden kyljessä lukee Berliner Tafel. Kyseessä ei ole perunalastufirma, vaan ruoka-apua organisoiva järjestö.

Katu-uskottavan näköiset työntekijät kantavat tavaraa autoista varastoon, josta löytyy leipää, vihanneksia, hedelmiä ja kylmäsäiliö tuoretuotteille. Seuraavana aamuna järjestön noin parikymmentä autoa lähtee hakemaan lisää ruokaa kaupoista ja leipomoista. Ruoka lajitellaan ja jaetaan tarvitseville.

Jakelukanavina on yli 300 sosiaalikeskusta ja tukipistettä. Lisäksi 45 berliiniläistä seurakuntaa on yhteistyössä radio- ja televisioaseman kanssa organisoinut Leib und Seele (Ruumis ja sielu) -kampanjan, jossa ruokaa jaetaan eri päivinä eri puolilla Berliiniä.

— Työssä on noin 1300 vapaaehtoista. Lisäksi joulun aikaan, pääsiäisenä ja kiitospäivänä kaupat kehottavat asiakkaitaan ostamaan yhden tuotteen lisää ja antamaan sen tähän kampanjaan, kertoo Berliner Tafelin markkinointivastaava Sfenanie Kruschke.

Toiminta sai alkunsa pienestä. Eräs nainen harmistui siitä, miten valtavasti ruokaa menee hukkaan. Nyt toimintaa on jo 900 paikkakunnalla.

Berliinissä järjestöllä on parikymmentä työntekijää, osa työllistettyjä tai yhdyskuntapalvelua tekemässä. Budjetti on miljoonan euron verran. Ruoka saadaan lahjoituksina, autot sponsorituella ja bensat maksetaan avustuksista. Rahaa saadaan yksityisiltä ja yrityksiltä, jotka haluavat tukea toimintaa.

Ruokaa jaetaan kuukaudessa 125 000 ihmiselle. Avuntarvitsijoilla pitää olla eläkeläiskortti tai sosiaalitoimen todistus ja heidät rekisteröidään yhteen jakopisteeseen, jotta kukaan ei käyttäisi systeemiä väärin. Ruoka maksaa euron viikossa, mikä tukee asiakkaiden omanarvontuntoa.

Kolmannes ruoka-avun saajista on lapsia ja nuoria — heiltä ei kysytä papereita. Järjestöllä on myös kaksikerroksinen bussi, joka kiertää kouluissa opettamassa terveellisen ruoan laittoa ja yhdessä syömistä. Bussissa on keittiö, jossa lapset voivat tehdä ruokaa.

— On kouluja, joissa ei saa ruokaa ja koteja, joista ei saa evästä. Siksi me myymme kouluille 20 sentin aamiaispaketteja, kertoo Kruschke.

— Emme saa tukea valtiolta tai kaupungilta, emmekä haluakaan. Meillä on tärkeää, että yhteiskunta vastaa sosiaalityöstä. Tämä on täydentävää toimintaa ja perustuu sekä auttamiseen että kierrätysajatukseen.

Jaa tämä artikkeli: