null Sama Jeesus kaikilla

Sama Jeesus kaikilla

Tomas von Martens on ollut bahá’í, buddhalainen ja ateisti. ”Taustassani ei ole mitään uskonnollista. On pitänyt opetella, mitä on hengellisyys”, hän sanoo.

Upinniemi 1979. Nuori mies on kiillottanut mustat nahkakengät. Seistessään hän puristaa kätensä kevyesti nyrkkiin ja asettaa ranteensa housunsaumojen kohdalle. Jalkaterät ovat viisi yli yksitoista -muodostelmassa.

Nuorukainen seisoo asennossa. Hän on laivaston lääkintämies, ja nyt hänet konfirmoidaan varuskunnan sotilasrippikoulussa. Tilaisuudessa on neljä muutakin varusmiestä. Yksi heistä kastetaan kirkon jäseneksi.

Sisimmässään nuorukainen olisi tahtonut siviilipalvelukseen, mutta kutsunnoissa oli liian monimutkaista esittää perusteluja, miksi ei haluaisi sotaväkeen.

”Armeijassa menin rippikouluun sillä motiivilla, että pystyn sitten paremmin argumentoimaan uskoon tullutta isoveljeäni vastaan”, muistelee Tomas von Martens yli kolmenkymmenen vuoden takaista aikaa.

Suomenruotsalaisen toimittajan von Martensin ehdotuksesta istumme Svenska Teaternin kahvilassa. Paraikaa Kyrkpressenin vt. toimittajana ja toimitussihteerinä työskentelevä von Martens tunnetaan ennakkoluulottomana totuudenetsijänä. Taannoisessa Kyrkpressenin Raamattu-artikkelissaan von Martens vaihtoi lennosta rooliaan konservatiiviksi, liberaaliksi, feministiksi ja ateistiksi. Lukija luulee koko ajan, että juuri tämä on se todellinen von Martens.

Muutama vuosi sitten Kirkko ja kaupunki -lehden menovihjesivuilla kerrottiin useaan otteeseen von Martensin järjestämistä keskustelutilaisuuksista, joissa vieraina on teologien ohella ollut myös bahá’í-uskon, juutalaisuuden ja islamin edustajia. Sähköpostissa von Martens kirjoittaa, että buddhalaisuudella oli yhdessä vaiheessa hänelle suuri merkitys kristittynä.

Noinko helposti eri uskontoja voi yhdistellä luterilaisuuteen?

Wittenberg 1544. On tiistaiaamu 12. joulukuuta ja müncheniläisen maisterin Johannes Faberin tohtorintutkinnon väitöstilaisuus. Vastaväittäjänä on 61-vuotias professori Martti Luther.

Latinaksi käydyssä väitöstilaisuudessa tohtori Luther tuo esiin oman käsityksensä ihmisyydestä:

”Adam ante lapsum erat stercus cum suis operibus.”

Suomeksi: ”Adam oli ennen lankeemusta omine töineen pelkkää paskaa.”

Jos Adamissa edes ennen lankeemusta oli mitään hyvää, ajatteli Luther, se oli täysin Jumalan armollisuuden varassa.

Luterilaisen opin mukaan ihmiset syntyvät luonnostaan ”ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina”. Kirkon virallisen opin valossa ihminen ilman kastetta on Jumalan vihan alla. Tästä on päätelty, että muut uskonnot ovat väärässä.

Pessimistisen ihmiskäsityksen voi nähdä teologisena työtapaturmana, kun mustamaalaamalla ihmistä on koetettu kirkastaa Jumalan armollisuutta. Piispainkokouksen pääsihteeri, dosentti Jyri Komulainen myöntää, että luterilainen teologia on näissä kohdissaan ongelmallista.

”Protestanttisuuteen on kuulunut sellainen kuvainraastamisvimma, jossa on suhtauduttu hyvin kielteisesti luonnolliseen ihmisyyteen ja ihmisten luonnolliseen uskonnollisuuteen, hän sanoo.”

Samalla Komulainen muistuttaa, että Lutherin aikana maailma oli toisenlainen kuin nyt.

”Luterilainen tunnustus syntyi tilanteessa, jossa oli meihin nähden hyvin kapea käsitys eri kulttuureista. Löytöretketkään eivät vielä vaikuttaneet Eurooppaan merkittävästi, eikä lähetystyö ollut vielä ajankohtainen. Keskiajan ihminen ei kristinuskon lisäksi tuntenut muita kulttuureita kuin ’juutalaiset ja turkkilaiset’, kuten Luther usein ilmaisi.”

Luterilaisia tunnustuskirjoja lukiessa pitää siis olla suhteellisuudentajua. Komulaisen mukaan nykyaikaista luterilaista teologiaa auttaa parantunut suhde katolilaisuuteen.

”Katolilaisuudessa ajatellaan niin, että kirkko ei hylkää mitään, mikä on pyhää ja totta muissa uskonnoissa. Muissa uskonnoissa on paljon valonsäteitä, ja kristinuskolla on mahdollisuus oppia niistä”, Komulainen sanoo.

”Tässä suhteessa luterilaisuus voi ekumeenisessa keskustelussa ammentaa paljonkin katolilaisilta. Tämä ajatus löytyy myös kirkkoisiltä, joita Luther itsekin piti arvossa.”

Kalevankatu 1950. Korttelin 69 nimi on Leivonen. Jatkosodan jälkeinen Helsinki on öisin väkivaltainen. Moni koditon sotaveteraani menehtyy talvipakkasiin.

Asunnottomien auttajaksi ilmaantuu baltiansaksalaiseen aatelistoon kuuluva 47-vuotias pelastusarmeijan upseeri Arvid von Martens. Hän on Tomas von Martensin isoisä, joka tunnettiin liikanimellä Jätkäsaaren herttua.

Arvid von Martens oli suomalaisen katulähetystyön pioneeri. Vuonna 1950 hän perusti Kovaosaisten Ystävät ry:n. Kalevankatu 19:stä tuli kodittomien asuntola.

Isoisä on Tomasin lapsuuden ainoa kosketuskohta uskontoon. Hän kuvaa nuoruuden etsintäänsä juurettomaksi.

”Isäni oli ateisti, ja äitikin sanoi lapsille, että älkää menkö rippikouluun ainakaan siksi, että muut tekevät niin.”

Armeijan jälkeen von Martens ystävystyi evankeliseen herätysliikkeeseen kuuluneen ikätoverin kanssa. Muutettuaan joksikin aikaa Ruotsiin hän osallistui siellä Luther-säätiötä muistuttavan luterilaisen vapaakirkon elämään.

”Konservatiivinen teologia viehättää minua kyllä, mutta tunnepuolella koen helposti henkistä klaustrofobiaa, jos yhteisö uskoo, että sillä on muita parempi totuus hallussaan.”

Pian von Martens jättikin vanhoillisen luterilaisuuden löytääkseen jotain uutta. Hän kulki maailmanmerillä laivakokkina, teki maanviljelystöitä israelilaisella mosavilla, heräsi aikaisin työvuoroonsa islantilaisella kalatehtaalla, hoiti kunnansihteerin töitä Ahvenmaalla sekä auttoi kehitysvammaisia selviytymään arjessa.

Henkinen etsintä vei bahá’í-uskon pariin. Myöhemmin von Martens tutustui psykoanalyysiin, buddhalaisuuteen ja uusateismiin.

”Ateismivaiheessakin ajattelin, että olen hyvin uskonnollinen ateisti.”

”Lopulta olen palannut aina etsimään omaa tapaani olla kristitty. Olen ikään kuin aivopessyt itseni kristityksi”, von Martens vitsailee.

Tässä kohtaa von Martens oivalsi jotakin omalta kannaltaan keskeistä: Ihminen voi kasvaa johonkin perinteeseen vain niiltä osin, mitkä hän aidosti kokee omikseen.

”Traditioon juurtuminen on tärkeää. Silti jokaisen on itse päätettävä, mikä traditiossa on juuri minulle totta. Omalla kohdallani tämä on vaihdellut paljonkin sinä aikana, kun olen pitänyt itseäni kristittynä.”

Bangalore 1997. Liikenne tekee Intiasta kaoottisen. Kaduilla leviää viemärin haju, mutta samalla sieraimissa tuntuvat lukuisat suitsukkeet. Jyri Komulainen syö tulista ruokaa ja kokoaa aineistoa väitöskirjaansa, joka koskee intialais-katalonialaisen katolilaisen Raimon Panikkarin (1918–2010) teologiaa. Panikkarin äiti oli katolilainen ja isä hindu. Hindulaisuus oli jäänyt askarruttamaan Komulaista Intiaan tehdyn reppumatkan jälkeen.

Julkisuudessa Komulainen on korostanut vieraanvaraisuutta kristillisenä hyveenä. Luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteerinä hän on tuonut esiin muiden uskontojen kohtaamisen tärkeyttä. Jo 2009 hän totesi Kirkko ja kaupungin haastattelussa, että tarpeen vaatiessa seurakunnat voisivat lainata tiloja vaikka muslimeille.

Martti Luther raivostuisi. Törkeyksistään kuuluisa reformaattori vihasi muslimeja ja heidän ”homeista Koraaniaan”, kuten hän Ensimmäisen Mooseksen kirjan selityksessään rienasi.

Käytännössä Lutherin suunsoitto on historiaa. Luterilaiset seurakunnat tekevät yhteistyötä paikallisten islamilaisten yhteisöjen kanssa, ja dialogi toisten uskonnollisten traditioiden kanssa nähdään tärkeäksi.

Mutta uskontodialogin painopiste on niitä yhdistävissä eettisissä kysymyksissä. Luterilaiselta kirkolta puuttuu teologia, joka tunnustaisi myös toisten uskontojen hengellisen arvon. Tilojen lainaaminenkin on yhä herkkä kysymys.

”Luterilainen teologia tarvitsee uskontojen kohtaamisessa päivitystä aivan samalla tavalla kuin meidän on pitänyt tarkistaa kliseisiä, paikkaansa pitämättömiä käsityksiä juutalaisuudesta”, Komulainen sanoo.

Hän korostaa Raamatun asemaa teologisessa työskentelyssä.

”Uudessa testamentissa on paljon myönteisiä lähtökohtia muiden uskontojen kohtaamiseen.”

Komulaisen mielestä yksi vaikuttava kuvaus on Apostolien tekojen 17. luku, jossa Paavali pitää kuuluisan puheensa Ateenan Areiopagi-kukkulalla:

”Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te tarkoin pidätte huolta jumalien palvonnasta. Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus: ’Tuntemattomalle jumalalle.’ Juuri sitä, mitä te tuntemattanne palvotte, minä teille julistan.” (Apt. t. 17:22–23)

”Siinä tulee taitavasti esiin uskontojen välinen jatkuvuuden ja epäjatkuvuuden jännite”, Komulainen sanoo.

”Toinen tärkeä kohta on Johanneksen evankeliumin alku. Siinä Kristus valaisee jokaisen ihmisen ja on läsnä koko luomakunnassa.”

Komulainen kuitenkin vierastaa sitä, että esimerkiksi islamin ja kristinuskon erot tasoiteltaisiin olemattomiin.

”Islamin kannaltahan on loukkaus sanoa, että Jumala on Kolminaisuus, joka tulee lihaksi ja vereksi meidän keskellemme Jeesuksessa.”

Svenskanin kahvila viikkoa ennen pääsiäistä 2013. Tomas von Martens on verkkaiseen tahtiin siemaillut cappuccinoa. Croissantista on jäljellä vain muutama muru. On kulunut yli kaksi tuntia siitä, kun istuimme alas.

Miten se siis on: missä määrin luterilainen voi yhdistellä omaan näkemykseensä elementtejä muista uskonnoista?

”Liberaalit ajattelevat niin, että pinnalta uskonnot ovat erilaisia, mutta syvässä ytimessään ne ovat kaikki samaa. Konservatiivit taas näkevät, että juuri pinnalta uskonnot ovat samanlaisia, mutta ytimessään ne ovatkin yhteen sovittamattomat, von Martens hahmottelee.”

Mihin siis asemoisi itsensä? Von Martens vastaa epäsuorasti.

”Kun minulla ei taustassani ole mitään uskonnollista, on minun täytynyt opetella, mitä on hengellisyys.”

”Tajusin yhdessä vaiheessa, että uskon pitää elävänä ainoastaan aktiivinen hartaudenharjoitus. Oikeastaan juuri buddhalaisuuden merkitys tuli minulle siinä, että aloin ymmärtää hartauselämän tärkeyden. Ei usko pysy elävänä kirjoja lukemalla”, von Martens sanoo.

”Sitten kun kokemuksellinen hartauselämä eli lähisuhde Jeesukseen on elävä, ei tarvitse pelätä mitään, mitä lukee.”

Von Martens on myös kokenut, että surffailipa hän minkä vain katsomuksen laineilla, hänellä on aina ollut sisäinen rauha.

”Huolimatta siitä, olenko ollut kristitty, bahá’í, buddhalainen tai ateisti, minulla on elämäni aikana aina ollut vahva tuntemus siitä, että olen suorassa yhteydessä elämän perimmäiseen totuuteen eli Jumalaan.”

Usko olisi kuitenkin von Martensin mielestä liian helppoa, jos se perustuisi pelkkään jumalalliseen pressitiedotteeseen, joka lopettaisi hengellisen liikehdinnän ja etsinnän.

”Jos taivas on totta, sen pitää olla seikkailu, joka on vähintään yhtä jännittävä kuin tämä elämä.”

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: