Saniaista oppimassa
Kiipesin tuulisena päivänä kalliolle. Tapasin saniaisen. Se oli vastikään suoristanut vihreän vartensa ja ojenteli sormiaan itään ja länteen, ilmansuuntiin, joilta olin oppinut odottamaan paljon.
Vastahan olit ruskeana rullalla, minä sanoin.
Saniainen ei ollut itsekään uskoa, mutta ei käynyt kieltämäänkään. Viikkoa aikaisemmin se oli toden totta työntynyt kallionkolosta ruskeankarvaisena nykerönä ja kerinyt vähä vähältä spiraaliaan auki.
Annoin tuulen tuulla ja mietin, mihin olen sormeni ojentanut. Sinnekö, mihin oikeasti tahdoin, vai tahattomasti milloin mihinkin? Miten moni asia minussa on sellaisella sykeröllä, ettei vierestä uskoisi sitä yhdenkään hyvän tyngäksi?
Kotona kukkapenkissä saniainen pudistelee päätään ja piileskelee raparperinlehden alla. Oikeassa paikassa se nousee kevät toisensa perästä vaikka miten tuulisen kallion kolosta.
Entä minä? Olenko kitukasvuinen vain siksi, että olen työntänyt juureni väärään paikkaan?
Yhden ainoan itiökasvin luona voi käydä koulua loppuiän tarpeiksi. Juuri kun itiöiden pesäke on kurtistumaisillaan, se räjähtää ja päästää kaiken, mitä vielä voi tapahtua, ihanina mahdollisuuksina ilmaan.
Jaa tämä artikkeli: