Petri Tammisen kirjoissa on hitaita mieshahmoja.
Se on ihan okei
Petri Tamminen: Rikosromaani.
Otava 2012.
Petri Tammisen kädenjäljen tunnistaa helposti. Kirjasta toiseen elämänfilosofisia kirkkaita lausahduksia ja epävarmasti pälyileviä, hitaita mieshahmoja, jotka ovat kummalla tavalla naisen armoilla. Tunnistettavuus ei tarkoita tylsyyttä. Alakuloisiin ajatuskulkuihin mahtuu paljon nautittavia käänteitä. Aina tuo synkähkö yksinäinen päähenkilö on ollut kiinnostava.
Rikosromaanissa elämän kolhaisemia hahmoja on paljon. Rikospoliisi Vehmas kuulee työssään Ångström-nimisen häpäisijän uhreja. Vapaalla Vehmas on viisikymppinen leski, joka valvoo aamuyöt jutellen itsekseen kylpyhuoneen lattialla.
Vehmas janoaa naisten ohjenuoria. Huoltoaseman Heidi tarjoaa joogamantraa ”se on ihan okei” ja äiti vakuuttaa, että ”kyllä kaikki vielä järjestyy”. Miten tässä elämässä oikein pärjää? Vaikka ”se on ihan okei” tuntuu paremmalta, lauseetkaan eivät suojaa Ångströmiltä. Hän iskee ihmisiä arimpiin paikkoihin.
Ångström uuvuttaa ihmiset sairaslomalle, pelottelee, vie uskon tulevaisuuteen. Se, saadaanko Ångström kiinni, ei ole olennaista. Dekkarimuoto on tässä tapauksessa veruke, miltei vitsi. Tai sitten syytös Ångströmin rikoksia vastaan, niitä rikoksia, joihin mekin syyllistymme. Pelottelua, latistamista, häpäisyä.
Yksi uhreista on pappi, joka nähtyään oman saarnansa videoituna vajoaa pohjalle:
”— Siinä oli ne meidän kirkonmenot.
— Jaha.
— Sellaisena kuin minä ne siellä sunnuntaisin höpötän. Minä. Minä minä. Jumalasta puhuminen on itserakkauden muoto. Niin kuin minä olisin Jumalan keksinyt. Että kun ellottaa.”
Minän taakkaa on välillä raskas kantaa, sanovat aikamme positiivisuushehkuttajat mitä tahansa. Tätä Tamminen tarkastelee kirjoissaan empaattisesti ja huumorilla.
Jaa tämä artikkeli: