Tavattavissa. "Sielunhoitajan tärkeimmät välineet ovat kuunteleminen ja tunteiden sanoittaminen niin, että ihminen pääsee itse tekemään työtä”, Hannu Mäenpää sanoo. Kuva: Maija Saari
Sielunhoitajan tärkein väline on kuunteleminen
"Päivystävän papin työssä on eduksi, jos on tuttu itsensä kanssa", Espoon tuomiokirkkoseurakunnan aluekappalainen Hannu Mäenpää sanoo.
Kun elämässä tulee tiukka paikka, puhelinkeskustelu papin kanssa onnistuu jo samana päivänä, ja tapaaminenkin järjestyy tarvittaessa lyhyellä aikavälillä. Näin vakuuttaa Auroran aluekappalainen Hannu Mäenpää, joka toimii päivystävänä pappina Espoon seurakuntien palvelukeskuksessa.
Jos ihminen on päättänyt tappaa itsensä tänään, ei hän odota tapaamista jouluviikolle."
"Seurakunnan työntekijän almanakassa pitää olla sen verran väljyyttä, että hän pystyy reagoimaan nopealla tempolla. Jos ihminen on päättänyt tappaa itsensä tänään, ei hän odota papin tapaamista jouluviikolle", Mäenpää perustelee.
Asiat, joista ihmiset haluavat puhua papin kanssa, voivat Mäenpään mukaan olla mitä tahansa. ”Ei ole mitään sellaista, mistä en olisi koskaan kuullut”, hän sanoo.
Vallankäytössä oltava tarkkana
Hengellisistä kysymyksistä puhutaan vähän sielunhoidollisessa keskustelussa. Mäenpää pohtii itsekriittisesti, että papin pitäisi antaa keskustelulle enemmän aikaa.
”Toisaalta keskustelun pitää mennä alusta loppuun ihmisen ehdoilla, jotta ei synny epäsuoraakaan väkivallan kokemusta. Kyse on myös ihmisen omasta kielestä. Usein niin sanottujen pinnallisten asioiden alla käydään ihan toista keskustelua.”
Mäenpään kokemuksen mukaan naiset ovat usein miehiä verbaalisempia ja taitavampia analysoimaan itseään. "Mutta analyyttisella puheella voidaan myös peittää asioita.”
Mäenpää tähdentää, että ihmisen pitää saada itse päättää, kuinka paljon hän avaa pimeitä komeroitaan. Hyvä sielunhoitaja pystyy liikkumaan turvallisesti sekä henkisellä että hengellisellä alueella. Samalla on luovuttamattoman tärkeää pitää mielessä, että sielunhoitajakin on vain ihminen.
"Sanonta 'lääkäri hoitaa, luonto parantaa' sopii tähänkin. Yleensä sielunhoitajan ei tarvitse tehdä paljon. Tärkeimmät välineet ovat kuunteleminen ja ihmisen tunteiden ja tilanteen sanoittaminen niin, että hän pääsee itse tekemään työtä.”
Jos pappi rupeaa pitämään itseään suurena sielunhoitajana ja auttajana, silloin ollaan Mäenpään mukaan lähellä vaarallista vallankäyttöä.
”Vallankäytön suhteen pitää olla erityisen tarkka, koska moni ihminen, joka tulee sielunhoitajan puheille, on kokenut väkivaltaa ja manipulointia. Ihminen haluaa irti, mutta samalla hän saattaa vaistomaisesti hakea sielunhoitajalta samaa, mitä on kokenut aikaisemmin.”
Mäenpää suosittelee kaikille sielunhoitotyötä tekeville työnohjausta ja omaa psykoterapiaa.
"Työ oman minuuden kanssa on sielunhoitajalle ykkösjuttu. Tässä työssä on suureksi hyödyksi, jos pappi on itsensä kanssa tuttu."
Omien traumojen käsittely suojaa
Omien asioiden käsittely suojaa sielunhoitajaa ripustautumasta asiakkaaseen niin, että hoitaja onkin se, joka tarvitsee tapaamisia.
Toisessa päässä on pakokauhun tunne, jonka jokainen sielunhoitaja on joskus kohdannut: "Tästä tilanteesta pitää päästä pois."
"Kun oman elämän traumat ja vaikeudet ovat läpikäytyjä, tilanteita ei tarvitse pelätä", Mäenpää sanoo.
Suomalaiset eivät Mäenpään kokemuksen mukaan tartu herkästi mahdollisuuteen puhua papin kanssa. Kolmenkymmenen pappisvuoden aikana sielunhoidollisten keskustelujen määrä on pysynyt tasaisen vähäisenä.
”Ihmiset luulevat, että papin kanssa keskustelevan pitää virittäytyä tietynlaiseen rooliin. Olen ajanut taksia 19 vuotta ja huomannut, että kuskille saatetaan kertoa ihan mitä tahansa. Taksissa asiakkaiden korteksi on usein eri tavalla löysällä.”
Kirkon apu on vajaakäytössä
Moni taksikeskustelu on pysäyttänyt Mäenpään miettimään, miten herkkäuskoisesti ja kohtalonomaisesti hädissään olevat ihmiset suhtautuvat vaikeuksiensa ratkaisemiseen. Avautumisen kuulijaksi voi osua satunnainen taksikuski, nimetön puhelinpalvelu tai itse itsensä terapeutiksi julistanut "auttaja".
"Sen sijaan kirkon iso ammatillinen, luotettava ja turvallinen koneisto ei ole sataprosenttisessa käytössä", Mäenpää sanoo.
Mäenpää muistuttaa, että papin työn luottamuksellisuus on määritelty tarkkaan kirkkolaissa ja laajempi kuin muissa auttamisjärjestelmissä. "Sen pitäisi tuottaa järeää turvallisuutta, mutta tätä eivät ihmiset tiedä."
Mäenpää aprikoi, mistä korkea kynnys johtuu. ”Ihmisillä on ehkä myyttisiä käsityksiä kirkon ja Jumalan tuomiosta tai pappien kiireestä.
Mäenpää on pannut merkille, että myös aktiiviset kirkossa kävijät hakeutuvat papin puheille melko harvakseltaan.
”Hevijuuserit eivät ehkä tule häpeän vuoksi. Heille saattaa olla vaikea paikka myöntää, että elämässä on tällaista ja tällaista, vaikka olen koettanut elää kristittynä."
Onko pappien kiire myytti?
"Pappien kiire on myytti", Espoon tuomiokirkkoseurakunnan aluekappalainen ja päivystävä pappi Hannu Mäenpää väittää.
Mäenpään mielestä "pappien kiireen" takana on usein jotain muuta kuin kysymys siitä, kuinka kiireisiä papit oikeasti ovat.
Pintaa raaputtamalla Mäenpää saa esiin "aikamme yhden pluffin": ajatuksen, jonka mukaan ikävistä tunteista on mahdollista ja pitää päästä nopeasti eroon, ikään kuin ne eivät kuuluisi elämään.
"Varsin usein kyse on oman kivun sietämättömyydestä, josta halutaan äkkiä eroon. Kun se ei ole mahdollista, syntyy vaikeasti ymmärrettävä ristiriita, joka projisoidaan papin kiireeksi. Papin kiire on helpompi hyväksyä kuin oma kenties hävettävältä tuntuva hätä, jota on vaikea sietää", Mäenpää sanoo.
Jaa tämä artikkeli: