Siihen aikaan — emme tiedä tarkasti, milloin — asuu Palestiinan pohjoisosassa Galilean Nasaretissa rakennusmies nimeltään Joosef. Nasaret on pieni ja köyhä maalaiskylä Etelä-Galilean vuorilla. Se on tiivis yhteisö, jossa kaikki ovat läheisempää tai kaukaisempaa sukua keskenään. Asukkaita on muutamia satoja.

Lähellä, kuuden kilometrin päässä, on Sepforis, iso roomalaiskaupunki, jonka rakennustyömailta Joosefkin toisinaan saa hommia. Rakennustöiden lisäksi hän, kuten muutkin kyläläiset, viljelee viljaa, oliiveja ja viiniä ja pitää pientä karjaa.

Joosef on kihloissa Maria-nimisen nuoren naisen kanssa, jonka sukulaiset ovat hänelle valinneet. Maria on alle kaksikymppinen, parhaassa avioitumisiässä. Joosef on häntä kymmenkunta vuotta vanhempi. Miehet avioituvat naisia vanhempina, onhan heillä oltava ammatti tai omaisuutta, jotta he pystyvät elättämään perheensä.

Joosef on köyhä, Mariakin on köyhä, mutta niin ovat Nasaretissa kaikki muutkin, niin on suurin osa koko kansasta. Nälkä, sairaudet ja puute ovat jokapäiväisiä tuttuja. Meidän aikanamme sellaista on vain joissakin kehitysmaissa. Ravinto on niukkaa ja yksipuolista: leipää, puuroa ja bulguria, pavuista ja herneistä tehtyjä tahnoja ja kastikkeita, viininsekaista vettä. Muita vihanneksia tai juustoa syödään harvoin, lihaa vain pari kertaa vuodessa. Se näkyy ihmisissä, niin laihoja, suorastaan aliravitun oloisia he ovat.

Maria on raskaana, eikä synnytykseen ole enää kauan. Sen vuoksi juuri tullut käsky tuntuu työläältä: pitäisi lähteä kirjautumaan veroluetteloon oman suvun kotikaupunkiin. Joosefin suku on Betlehemistä lähtöisin, ja sinne on matkaa.

Koska tapahtuma-aikaa ei tiedetä, sovitaan, että on tebet-kuu. Se ajoittuu meidän joulu–tammikuuhumme, vuoden pimeimpään aikaan. Sadeaika on juuri alkanut. Vuoristossa on kylmä, öisin lämmintä saattaa olla vain viisi astetta. Päivisin on lämpimämpää, parikymmentä astetta. Sade tulee kovina kuuroina, välillä paistaa aurinko.

Nasaretista on 130 kilometriä matkaa Juudean Betlehemiin, jonne Joosefin ja Marian on hankkiuduttava. Matkaa tehdään jalan, mutta mukana on aasi kantamassa tavaroita. Kulkemiseen on varattava päiviä, sillä vaikka molemmat ovat tottuneet kävelemään pitkiä matkoja, Marian raskaus hidastaa vauhtia. Välillä uupunut Maria saa istahtaa aasin selkään.

Reitti kulkee vuoristoisella seudulla. Ensin laskeudutaan Nasaretista Jisreelinlaaksoon ja sieltä kivutaan kohta ylös Samarian vuorille. Korkeimmillaan ollaan lähes kilometrin korkeudessa. Vuorenselännettä kuljetaan ensin Jerusalemiin, juutalaisten pyhään kaupunkiin, ja siitä vielä noin kahdeksan kilometriä Betlehemiin.

Tie on monien aiempien kulkijoiden tallaama, kuoppainen, mutta ihan kulkukelpoinen. Joosef ja Maria saavat kulkea rauhassa. Rosvoja ei näy, eikä onneksi petoeläimiäkään, joiden kerrotaan toisinaan käyneen matkalaisten kimppuun. Yösija järjestyy tienvarren taloista, jotka ovat tottuneet tarjoamaan majapaikan kulkijoille. Vieraanvaraisuus ei kovin suurta vaivannäköä tai varallisuutta vaadi: lattialle levitetty matto riittää.

Lopulta Maria ja Joosef saapuvat Betlehemiin, joka on pieni kaupunki. Nyt pitäisi vielä löytää katto pään päälle ja päästä lepäämään matkan rasituksista. Veroasioissa on liikkeellä moni muukin matkalainen, joten kolkuttelu talojen ovilla ei tuo tulosta. Petipaikat ovat aivan täynnä.

Viimein laitakaupungilla erään talonväen käy sääliksi pariskuntaa, Mariahan näyttää siltä, ettei hän pysy enää jaloillaan. Vuoren rinteessä olevan talon alin kerros on kallioon hakattu luola. Kylminä öinä sitä käytetään eläinten suojana. Sinne talonväki opastaa uupuneet matkalaiset. Saman tien lähetetään kaupungin kätilölle sana, että hänen apuaan tarvitaan.

Ja niin Maria synnyttää lapsensa.

On ihme, että kaikki sujuu niin hyvin, sillä synnytykseen liittyy monenlaisia riskejä. Jos jokin olisi mennyt vikaan, keisarinleikkauksella olisi parhaassakin tapauksessa pystytty pelastamaan vain joko äiti tai vauva — sikäli kun kaupungista olisi löytynyt lääkäriä sellaista tekemään.

Viiniä vahvempaa kivunlievitystä ei ole tarjolla. Kun ei tiedetä mikrobien olemassaolosta, ei ymmärretä myöskään puhtauden merkitystä. Ja milläpä haavoja olisi desinfioitu, vaikka olisi ymmärrettykin, sillä alkoholia ei osattu vielä tislata.

Synnytyksen jälkeiset tulehdukset ovat äideille suurempi riski kuin itse synnytys, sillä tulehduksiin ei ole tehokkaita lääkkeitä. Monet turvautuvat erilaisiin taikakaluihin tai kasviuutteisiin, jotka saattavat olla jopa myrkyllisiä.

Se, että lapsi säilyy hengissä ja varttuu aikuiseksi asti, on vielä suurempi ihme. Noin kolmasosa lapsista kuolee alle vuoden ikäisenä ja vain puolet kaikista syntyneistä elää viisivuotiaaksi. Monet pikkulapset kuolevat ripulitauteihin, jotka leviävät likaisen veden mukana. Viiden vuoden jälkeen hengissä säilyminen alkaa olla todennäköisempää: ehkä 40 prosenttia väestöstä saavuttaa 20 vuoden iän.

Jokaisen perheen tai ainakin suvun historiassa on kuolleita lapsia, joista ei paljon puhuta ja joiden tietoja ei ole kirjattu jälkipolville. Lapset haudataan hiljaisesti ja toivotaan, että seuraavalla lapsella on parempi onni. On myös lapsia, joille ei alunperinkään anneta mahdollisuutta selvitä hengissä. Aviottomana syntyneitä, sairaita tai epämuodostuneita vastasyntyneitä jätetään heitteille. Joskus myös köyhyys pakottaa vanhemmat hylkäämään lapsen.

Esikoispoika! Sekin on ihme. Poikaahan kaikki vanhemmat toivovat ja arvostavat. Esikoiseen kohdistetaan erityisiä odotuksia: hän on perijä ja hänellä on velvollisuus huolehtia vanhemmistaan. Ja Marian ja Joosefin lapselle on annettu vielä tavallistakin suurempi tehtävä, koko maailman pelastaminen.

Vastasyntynyt pestään ja kapaloidaan tiukasti. Tiukan paketoinnin toivotaan pitävän lapsen luut suorassa. Todellisuudessa monien pikkulasten luut vääntyvät riisitaudin vuoksi, eikä kapalointi sitä estä: riisitauti on D-vitamiinin puutostila, joka johtuu yksipuolisesta viljaravinnosta.

Koska kuolema on niin tuttu vieras vauvaperheissä, poikalapset ympärileikataan varhain, jo kahdeksan päivän iässä. Juutalaisille ympärileikkaus on tärkeä toimitus, joka symboloi Jumalan ja hänen kansansa liittoa. Samalla lapselle annetaan nimi. Tämän pojan nimi on ollut tiedossa jo ennen syntymää: Jeesus. Se tarkoittaa ”Herra pelastaa”.

Maria on asettanut poikansa nukkumaan kiviseen eläinten syöttökaukaloon. On yö, joten annetaan pienen perheen levätä hetki.

Betlehemiä ympäröivällä vuoristoseudulla on työssään joukko paimenia. Heillä on vastuullaan kaupunkilaisten vuohet ja lampaat. Sateisena talviaikana maasto on vehreämpää ja laumalle on helppo löytää ruokaa. Polttavan kuiva kesäkausi on hankalampi, silloin punnitaan paimenten ammattitaito.

Paimenet ovat köyhiä miehiä, mutta eivät mitenkään erityisen huono-osaisia yhteisössä, jossa suurin osa ihmisistä saa elantonsa maataloudesta. Todellisia huono-osaisia ovat alimmat orjat, jotka kahlehdittuina raatavat pelloilla ja kaivoksissa.

Sinä yönä paimenille ilmestyy joukko enkeleitä. Kyllähän nämä miehet, kuten lähes kaikki aikalaisensa, uskovat enkeleihin, demoneihin ja monenlaisiin henkiolentoihin, mutta kokonaisen taivaallisen sotajoukon saapuminen on jotakin ennennäkemätöntä ja säikäyttää heidät kunnolla.

Jumalan sanansaattajilla oli yleensä tapana toimia hieman hienovaraisemmin: järjestää kahdenkeskinen tapaaminen, kuten Marian kanssa yhdeksän kuukautta aiemmin, tai ilmestyä unessa, niin kuin Joosefille oli tapahtunut.

Enkeleiltä käskyn saatuaan paimenet jättävät työnsä ja kiiruhtavat Betlehemiin. Seimestä löytyy pieni käärö, suuri ilo, ja seimen ääreltä tuore äiti, jolle on tapahtunut niin paljon sellaista, mitä hän hiljaa sydämessään ihmettelee.

Juttua varten on haastateltu teologian tohtori
Anni Pesosta ja teologian tohtori Eero Junkkaalaa.

Kirjallisuus:

Eero Junkkaala: Eedenistä itään. Esseitä Raamatun
paikkakunnista. Perussanoma 2010.

Nasaretilaisen historia. Toim. Risto Uro ja Outi Lehtipuu.
Kirjapaja 1997.

Anni Pesonen ja Kirsi Valkama: Arkielämä Raamatun aikaan Juudan kylistä roomalaisiin kaupunkeihin. Kirjapaja 2010.

Milloin Jeesus syntyi?

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana.

Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta.

Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.”

Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”

Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: ”Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.”

He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.

Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Evankeliumi Luukkaan mukaan 2:1–20