Theresa Ngouth on koulutukseltaan teologi ja lastenohjaaja. Hän työskentelee Korson seurakunnan iltapäiväkerhossa Mikkolan koululla.
Sillanrakentaja ja toisten tukija
Vuoden pakolaisnaiselle Theresa Ngouthille ihmisten auttaminen on aina ollut tärkeää.
Kesällä 2004 Theresa Ngouth ja hänen aviomiehensä Samuel Luak saapuivat kiintiöpakolaisena Libanonista Suomeen.
He olivat toivoneet pääsevänsä pakolaisiksi Yhdysvaltoihin tai Australiaan. Niihin moni Theresan sisaruksista oli päätynyt, mutta uusi elämä odottikin Suomessa, Otanmäen kylässä Kajaanissa.
– Paikka vaikutti tosi hienolta ja rauhalliselta. Se muistutti minua lapsuudenkodistani Etelä-Sudanissa, vaikka Otanmäessä ei voinutkaan poimia mangoja suoraan puusta, Theresa Ngouth kertoo.
Theresa ja Samuel viihtyivät maalaisympäristössä. Siellä asui muitakin sudanilaisia ja suomea oppi nopeasti, sillä muuta vaihtoehtoa ei ollut. Pariskunnasta tuli sudanilaisten keskuudessa niitä ihmisiä, jotka auttoivat myös muita käytännön asioissa.
Vuonna 2011 edessä oli muutto Vantaalle, sillä Samuel halusi jatkaa teologian opintojaan Helsingin yliopistossa. Theresa pääsi opiskelemaan oppisopimuksella lastenohjaajaksi ja sai lopulta nykyisen työpaikkansa iltapäiväkerhon ohjaajana Korson seurakunnassa.
Nyt perheeseen kuuluu kolme poikaa. Viikonloppuisin Theresa ja Samuel toimivat lisäksi viikonloppuvanhempina kolmelle sudanilaistaustaiselle lapselle, jotka muuten elävät perhekodissa. Elämä on mallillaan, mutta kiireistä.
– Välillä tuntuu, etten jaksa. Sitten kuitenkin ajattelen, että tämä on minun tehtäväni, Theresa Ngouth kuvailee.
Toisten auttaminen on ollut hänelle tärkeää pikkutytöstä asti.
– Lapsena olin sellainen, että kutsuin muita lapsia meille syömään, jos heillä ei ollut ruokaa. Olisin halunnut antaa heille myös omia vaatteitani, jos heiltä puuttui.
Theresa Ngouthin pako konfliktien keskeltä alkoi vuonna 1983. Sudanissa käytiin sisällissotaa ja koska yksi yhdeksänlapsisen perheen pojista oli poliittisesti aktiivinen sotilas, koko perhe oli vaarassa.
Theresa lähetettiin hänen vanhemman sisarensa luokse toiseen kaupunkiin. Äiti, isä ja osa sisaruksista lähtivät pakolaisleirille ja sieltä edelleen Keniaan.
Sitä Theresa Ngouth ei vielä tuolloin tiennyt, että seuraavan kerran hän näkisi vanhempansa vasta aikuisena.
– Olin 9- tai 10-vuotias, kun jouduin eroon vanhemmistani. Kun minut lähetettiin siskon luokse asumaan, luulin, että kyse olisi vain parista kuukaudesta. En oikein ymmärtänyt tilannetta.
Aluksi Theresa asui sisarensa luona Melekalissa. 14-vuotiaana matka jatkui turvallisempaan Khartumiin. 23-vuotiaana Theresa Ngouth pääsi opiskelemaan teologiaa Libanoniin. Hyvän koulutuksen saaminen oli aina ollut hänen tavoitteensa ja myös vanhemmat olivat kannustaneet tyttöä käymään kouluja, mikä ei ole itsestään selvää sikäläisessä kulttuurissa.
– Luotin itseeni ja siihen, että teologian opiskelu on minun tieni. Halusin opiskella ja auttaa ihmisiä. Olen perheemme tytöistä ainoa, joka on jatkanut opiskelua lukion jälkeen eikä ole mennyt nuorena naimisiin ja perustanut perhettä.
Suomen Pakolaisapu valitsi Theresa Ngouthin 5.3. Vuoden pakolaisnaiseksi. Perusteluna oli muun muassa se, että hän on ollut aktiivinen työelämässä ja vapaaehtoistyössä ja toiminut sillanrakentajana ja tulkkina eteläsudanilaisten ja kantaväestön välillä. Ngouth kannustaa maahanmuuttajanaisia opettelemaan suomea ja pyrkimään työelämään.
– Kun tulee toisesta kulttuurista, joutuu tekemään paljon töitä, että pääsee sisälle uuteen kulttuuriin. Pitää antaa itselle ja toisille mahdollisuus tutustua. Ei saa tuomita, vaan pitää ottaa jotakin hyvää omasta kulttuurista ja jotakin hyvää suomalaisesta kulttuurista.
Ennakkoluuloja on puolin ja toisin, Theresa Ngouth on saanut tottua esimerkiksi siihen, että häntä luullaan yhä harjoittelijaksi, vaikka hän on ollut seurakunnassa töissä jo monta vuotta. Tutustuminen kuitenkin murtaa ennakkoluuloja ja tukena ovat olleet työkaverit.
– Kutsun heitä siskoikseni. He aina rohkaisevat minua ja kannustavat puhumaan lasten vanhemmille, vaikka minulla olisi sellainen olo, etten ehkä osaa selittää jotakin asiaa oikein.
Työssään iltapäiväkerhossa Theresa Ngouth tahtoo vaikutta myös siihen, että lapset saavat Afrikasta monipuolisemman kuvan kuin mitä se median perusteella monesti on.
– Lapset ajattelevat, että Afrikassa on vain nälkää, sotaa ja köyhyyttä. Minä haluan kertoa siitä, että siellä on myös paljon hyvää, kuten kaunis luonto, hyviä tarinoita ja tapoja ja kiinnostavia eläimiä.
Etelä-Sudanin tapahtumia Theresa Ngouth seuraa tiiviisti. Hän kaipaa entisestä kotimaastaan sukulaisia, yhteisöllisyyttä, luontoa ja aurinkoa, mutta tietää myös, ettei maan tulevaisuus näytä valoisalta.
Etelä-Sudan itsenäistyi vuonna 2011. Kun Theresa Ngouth kävi siellä vuonna 2013 perheensä kanssa tapaamassa sukulaisia, hän joutui taas yllättäen keskelle konfliktia. Aseet räiskyivät ja Theresan oli selitettävä pojilleen, ettei öisissä äänissä ollut kyse ilotulitteista vaan ammuskelusta. Ihmisiä kuoli, myös Theresa Ngouthin eno. Onneksi Suomen passien turvin maasta oli helppo päästä pois.
Suomessa Theresa Ngouth tahtoo rakentaa rauhaa niin hyvin kuin vain voi.
– Sudanilaiset Suomessa eivät ole vastuussa siitä, mitä siellä tapahtuu. Meidän on elettävä sovussa keskenämme.
Kuka?
Theresa Ngouth, 41. Toimii lastenohjaajana Korson seurakunnan iltapäiväkerhossa Mikkolan koululla. Perheeseen kuuluvat aviomies ja 5-, 7- ja 10-vuotiaat pojat. Asuu Vantaan Asolassa.
Mitä?
Tuli kiintiöpakolaisena Suomeen vuonna 2004. Alun perin kotoisin nykyisestä Etelä-Sudanista. Tuli Suomeen Libanonista, missä opiskeli teologiaa ja teki vapaaehtoistyötä paperittomien siirtolaisten parissa. On työskennellyt Korson, Rekolan ja Tikkurilan seurakunnissa. Iltapäiväkerhotyön lisäksi pitää arabiankielistä pyhäkoulua.
Motto?
Jokaisen elämä on suunniteltu.
Jaa tämä artikkeli: