Sydämen rukous. Miten arkielämässä voi tavoittaa Jumalan todellisuuden ja elää sen keskellä? Kysymys on luottamuksesta ja oivalluksesta: minä itse olen sanaton rukous, jonka Jumala tuntee.
Sinä itse olet rukous
Rukous ei ole sitä mitä sanot tai teet, vaan sitä mitä olet. Siksi on mahdollista rukoilla lakkaamatta.
Teksti Minna-Sisko Mäkinen
Kuva Esko Jämsä
Tavallinen ihminen ei ehdi työnsä, harrastustensa ja ihmissuhteidensa keskellä koko ajan tavoitella taivaita. Silti kristillisen elämän ihanteena on puhuttu lakkaamattomasta rukouksesta. Eikö sellainen kuulu luostareihin?
Perustelut ja estelyt eivät tehonneet ainakaan apostoli Paavaliin , joka kehottaa Raamatussa rukoilemaan lakkaamatta. Tämä lausahdus on eri aikoina synnyttänyt rukousliikkeitä ja poikinut rukousryhmiä, joiden hyvä tarkoitus on saattanut muuttua vaatimukseksi.
Rukouksesta tulee silloin uskonnollinen suoritus, johon sydän ei ehdi mukaan tai rukousmylly, joka jauhaa sanoja automaattisesti ulos. Aito rukous lähtee tarpeesta ja mahdollisuudesta pitää yhteyttä Jumalaan, joka näkee minut joka hetki.
Kuva rukoilijasta hiljaisessa huoneessa pää painuneena on ehkä perinteisen harras, mutta monen todellisuudelle vieras.
Rukous ei ole ensisijaisesti sitä, että panen käteni ristiin ja esitän asiani jäsentyneesti Jumalalle. Rukouksen näkyvän puolen takana on Jumalan Henki, joka on yhtä lähellä kuin ilma, jota hengitän.
Vaikka kaikki mahdollisuudet hiljentymiseen vietäisiin pois, vaikka kirkot suljettaisiin ja ympäröivä elämä olisi yhtä sekasortoa, se ei estäisi rukousta, jossa jättäydytään Jumalan varaan.
Mutta miten se tapahtuu? Me tarvitsemme hiljaisuutta, jossa lakkaamme keskustelemasta muiden kanssa ja lopetamme tilanteiden hallinnoimisen. Ilman sitä kadotamme oman keskuksemme ja Jumalan äänen.
Päivittäisen siunauksen pyytämisen tai hiljentymisen lisäksi jää silti yhä jäljelle kysymys lakkaamattomasta rukouksesta. Miten arkielämän keskellä voi päästä tasolle, jossa Jumalan todellisuus on kaiken keskellä koko ajan mukana?
Samaan kysymykseen etsi vastausta parisataa vuotta sitten köyhä venäläinen kulkija. Hänen vaiheistaan kertovaan kirjaan Vaeltajan kertomukset viitataan usein, kun puhutaan rukouksesta.
Kertomuksen vaeltaja lähtee etsimään selitystä jumalanpalveluksessa kuulemiinsa sanoihin ”rukoilkaa lakkaamatta”. Hän kuulee puheita ja luentoja rukouksen hedelmistä ja valmistautumisesta rukoukseen löytämättä kuitenkaan vastausta polttavimpaan kysymykseensä.
Lopulta vaeltaja tapaa erakkovanhuksen, joka antaa hänelle tyydyttävän selityksen. Lakkaamaton rukous tarkoittaa ihmisen sydämessä taukoamatta toimivaa rukousta, jonka tavallisin sanallinen muoto kuuluu: ”Herra Jeesus Kristus, armahda minua.” Lakkaamaton rukous on mahdollinen, koska se ei ole sidottu ulkoisiin olosuhteisiin vaan sydämeen.
Tätä lyhyttä rukousta ja tarvetta jatkuvaan rukoukseen pohditaan Vaeltajan kertomuksissa monin tavoin. ”Ihmisen sisimmässä on salainen rukous, josta hän ei itsekään tiedä. Se vain panee rukoilemaan, kunkin kykynsä ja taitonsa mukaan.”
Kirjassa viitataan myös Filokaliaan , pyhien ortodoksi-isien teksteihin, jotka antavat ohjeita hengelliseen elämään. ”On opittava kutsumaan avuksi Jumalan nimeä useammin kuin hengitämme, koko ajan, joka paikassa ja kaikissa toimissa”, neuvoo tuo hengellisten kirjoitusten kokoelma.
Monille rukous-sana edustaa hurskautta, aamu- tai iltarukousta, raamatunlauseita tai jumalanpalveluksia. Jotain, joka on irrallaan arkisen elämän rytmistä. Kaikilla näillä tavoilla voi toki rukoilla, mutta sydämen rukous on enemmänkin ikään kuin siirtymistä Jumalan huoneeseen ja asumista siellä kokoaikaisesti.
Rukous nousee usein avuttomuudesta ja hädästä, mutta vielä enemmän se on sydämen laatu tai mielentila.
Lakkaamaton rukous ei ole vain erityisen hurskaiden etuoikeus, vaan se on kaikessa yksinkertaisuudessaan jokaisen ulottuvilla. Kyse ei ole siitä, kuinka kauan tai usein ihmisen pitäisi rukoilla. Monesti rukousta verrataan hengitykseen, joka on niin itsestään selvää, ettei siihen tule edes kiinnittäneeksi huomiota.
Yhtä luonnollisesti tarvitsemme rukousta, jotta Jumalan tahto voisi tapahtua elämässämme eikä asioiden paljous hautaisi meitä alleen.
Rukoussanoilla lienee eniten merkitystä meille itsellemme. Hätääntyneenä huudan, ahdistuneena huokailen, epätietoisena sopertelen ja hyvänä päivänä kiitän.
Kaikkien erilaisten rukousten ilmentymien lisäksi voin etsiä sellaista mielentilaa, jossa olen itse se rukous, jonka Jumala tuntee. Tässä todellisuudessa koko elämäni ja ajatteluni on kuin rukousta Jumalan läsnäolossa. Kotien rukouskirja sanoo sen näin:
”Minä lepään heikkoudessani ja ahdistuksessani / ja ajelehdin pimeässä. / Minun pitäisi varmaan rukoilla, / mutta minussa ei ole ainoatakaan sanaa. / Ja mitä minä rukoilisin, / mitä minun pitäisi rukoilla, / mitä minä uskaltaisin rukoilla. / Mutta ethän sinä, Jumala, tarvitse sanoja. / Minä itse olen sanaton rukous. / Jumala, älä jätä silmistäsi minua, / pimeässä ajelehtivaa rukousta.”
Virikkeenä käytetty seuraavia kirjoja:Filokalia, 1. osa. Valamon ystävät ry 1981.
Henry J. M. Nouwen: Ainoa tarpeellinen. Gummerus 2002.
Vaeltajan kertomukset. Otava 1977.
O. Hallesby: Rukouksen maailmasta. WSOY 1970.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Helluntaiseurakunnan pastori Irma Frestadius: Kun rukoillaan yhdessä, kukaan ei puhu pahaa toisesta
AjankohtaistaEkumeeninen rukousviikko alkaa torstaina 18.1.