Sisällissodassa ei ole sääntöjä
– Santahaminan hautausmaalle on haudattu 1318 punavankia. Hautarivit näkyvät painaumina maaperässä männikön keskellä, esittelee tutkija ja tietokirjailija Jarmo Nieminen. Kuva: Jani Laukkanen

– Santahaminan hautausmaalle on haudattu 1318 punavankia. Hautarivit näkyvät painaumina maaperässä männikön keskellä, esittelee tutkija ja tietokirjailija Jarmo Nieminen. Kuva: Jani Laukkanen

Sisällissodassa ei ole sääntöjä

Se, mitä tapahtuu sisällissodissa nyt, tapahtui Suomessa 1918.

Santahaminan sotilasalueella kaikuvat kranaatinheitinten laukaukset. Ne tulevat jostain ison hiekkakentän takaa. Muutaman sadan metrin päässä on paikka, jossa keväällä 1918 paukkuivat kiväärit. Kentän laidalla sijainnutta hiekkavallia vasten teloitettiin 43 punavankia ilman oikeudenkäyntiä.

Heidät haudattiin punavankihautausmaalle, jossa lepää yhteensä 1318 vainajaa. Suurin osa tänne haudatuista punaisista kuoli nälkään ja sairauksiin Helsingin vankileireillä, joista suurin oli Suomenlinnassa.

Heitä ei haudattu summittaisesti maakuoppiin, vaan arkuissa hautoihin. Heidät myös siunattiin, nimet kirjattiin ja tieto lähetettiin omaisten kotiseurakuntiin. Vankileirin pastori Johannes Kunila näki vaivaa ja piti kirjaa menehtyneistä. Hänen muistiinpanonsa löydettiin työväenarkistosta ja sota-arkistosta kymmenen vuotta sitten.
 

Hautausmaa unohdettiin ja löydettiin uudestaan

Punavankihautausmaalla pystytettiin vuonna 1949 muistomerkki. Sen raju teksti ja kuva ihmetyttivät 1980-luvun alussa Jarmo Niemistä, joka kävi silloin Santahaminassa kadettikoulua. Häntä jäi vaivaamaan synkän kuusiaidan rajaama hautausmaa, sillä edes sen olemassa olosta ei moni tiennyt.

Nyt hautausmaan historia ja samalla iso osa Suomen sisällissodan historiaa on selvillä. Niemisen johtamassa Helsingin sotasurmat -tutkimusprojektissa on selvitetty lähes kaikkien Helsingissä kuolleiden tarina ja tehty kirja Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – Sotasurmat 1917–1918 (Gummerus).
 

Punavankeja ei haudattu summittaisesti maakuoppiin, vaan arkuissa hautoihin. Heidät myös siunattiin."
 

Hautausmaan tarina on osa Suomen sisällissodan ja sen katkeran jälkipuinnin tarinaa. Sodan jälkeen hautausmaa unohdettiin, löydettiin uudestaan ja valjastettiin luokkataistelun välineeksi ja unohdettiin jälleen, kunnes lopulta tuli aika selvittää totuus ja ottaa sen avulla menneisyys hallintaan.

– Se tarkoittaa sitä, että kerrotaan asiat asioina, tutkitaan puolueettomasti eri näkökulmat ja päästään tapahtumien yli. Jos ei näin tapahdu, voi käydä niin kuin Serbiassa, jossa vuoden 1389 Kosovo Poljen taistelua hyödynnettiin vielä 1990-luvun sodissa, sanoo Nieminen.
 

Molemmat osapuolet kävivät vapaussotaa

Sisällissodasta on käytetty monia nimiä: veljessota, kansalaissota, luokkasota, kapina, vapaussota. Kaikilla niistä on perusteensa, mutta kiinnostavaa on, että sodan aikana molemmat osapuolet kokivat käyvänsä vapaussotaa.

– Maakuntalehdissä olleissa punaisten kuolinilmoituksissa todettiin monesti, että vapaussoturi se ja se kuoli kodin ja isänmaan puolesta. Sodan jälkeen vapaudesta tuli valkoinen vapaus. Luokkasota-termi taas kuvaa lähinnä jatkosodan jälkeistä tilannetta, jolloin sisällissota otettiin kommunistisen ideologian käyttöön. Se näkyy myös tässä hautakivessä, Nieminen kertoo.

Valkoisten ja saksalaisten sotilaiden vartioima vankijono ohittaa Vanhan ylioppilastalon. Kuva: Otavan kuva-arkisto


Sisällissodan syttymiseen johti pitkä kehitys, johon vaikuttivat niin suomalaisen yhteiskunnan sisäiset ristiriidat, Venäjän vallankumous kuin maailmansodan eri osapuolten intressit. Helsingissä julistettiin vallankumous samaan aikaan kun Pohjanmaalla alettiin riisua venäläisiä aseista.

Tammikuun 1918 lopusta huhtikuun puoliväliin Etelä-Suomessa valta oli punaisilla. Siihen kuului myös punainen terrori, joka aiheutti Helsingissä ja Helsingin maaliskunnassa noin 90 kuolonuhria. Kun saksalainen Itämeren divisioona alkoi edetä kohti Helsinkiä, valkoiset odottivat vapauttajaansa.
 

Katutaisteluissa kuoli yli 400 ihmistä

Saksalaiset murtautuivat Espoon Leppävaarassa nopeasti punaisten heikon puolustuslinjan läpi ja etenivät sieltä Helsinkiin. He myös katkaisivat radan pohjoisesta, jossa punaisten panssarijuna Tikkurilan asemalla viivytti hetken etenemistä. Paikallisesta punakaartista ei ollut vastusta ammattisotilaille.

Helsingin valtauksessa kuoli yhteensä 63 saksalaista ja 23 valkokaartilaista. Siviilejä taistelussa menehtyi 10–20 ja punakaartilaisia 320–340. Koska siviilin erotti kaartilaisesta vain punainen käsivarsinauha, luvut eivät ole varmoja.

– Osa siviileinä kaatuneista saattoi olla punakaartilaisia, sillä he taistelivat rakennuksissa ja jos ikkunassa näkyi liikettä, saksalaiset ampuivat.
 

Koska siviilin erotti kaartilaisesta vain punainen käsivarsinauha, luvut eivät ole varmoja."
 

Punakaartilaiset tekivät Helsingissä tiukkaa vastarintaa muun muassa Smolnassa, päävartiossa ja Turun kasarmilla, joka sijaitsi nykyisen Lasipalatsin paikalla. Saksalaisia kaatui Niemisen mukaan melko paljon ottaen huomioon, että vastassa oli vain 2000–2500 miestä, jotka eivät olleet punakaartin parhaimmistoa. Parhaat kaartin yksiköt olivat muilla rintamilla, sillä Itämeren divisioonan ja Katajanokalle iskeneen laivasto-osaston tulo yllätti punaiset.

Punakaartin johto pakeni kaupungista ja jätti rivikaartilaiset selviämään hyökkäyksestä yksin.
 

Helsingin leireillä oli yli 17000 vankia

Helsingissä vangitut punakaartilaiset ja muualta tänne lähetetyt vangit suljettiin vankileireille, joita perustettiin Suomenlinnaan, Isosaareen, Santahaminaan ja Katajanokalle. Helsingin vankileireillä oli yli 17 000 vankia. Koko maassa vankeja oli yli 80 000.
 

Sisällissodassa tutuista ihmisistä, jopa sukulaisista, tulee vihollisia."
 

Valtavasta vankimäärästä huolehtiminen oli mahdoton tehtävä. Helsingissä oli jo sodan aikana ollut pulaa ruoasta ja lapsia kuoli nälkään.

– Kansaa ruokittiin Helsingissä mustan pörssin kaupan kautta ja kotiviljelmillä. Puistot olivat perunapeltoja. Tanskalaisten ensimmäinen avustuslaiva tuli vasta syksyllä 1918 tuomaan viljaa. Silti tilanne vankileireillä ei olisi kehittynyt niin vaikeaksi, jos omaiset olisivat saaneet tuoda sinne ruokaa.

Vankileireillä satojen vankien kuolinsyyksi on merkitty riutuminen eli nälkään kuoleminen. Heikko ravitsemustilanne lisäsi myös tautikuolleisuutta. Ero Suomenlinnan ja Santahaminan välillä näkyy siinä, että Santahaminan tuhannesta naisvangista yksikään ei kuollut nälkään. He nimittäin pitivät huolta punaisilta viedystä karjasta ja ylläpitivät vihannestarhoja.
 

Arkkuja laitettiin kolme päällekkäin

Santahaminan hautausmaalle haudatuista suurin osa on tuotu sinne Suomenlinnan vankileiriltä ja Isosaaresta. Hautauspäivät olivat tiistai ja perjantai ja hautauksesta ja arkkujen teosta huolehtivat vangit.

Arkkuja laitettiin kolme päällekkäin ja hautarivit näkyvät nyt painanteina mäntymetsikössä. Yksi tänne alun perin haudatuista on Tulitikkuja lainaamassa -kirjan kirjoittaja Maiju Lassila eli Algot Untola, Työmies-lehden päätoimittaja, joka ammuttiin pakoyrityksessä mereen. Ruumis siirrettiin Hietaniemen hautausmaalle 1939.

Punaiset tekivät sitkeää vastarintaa nykyisen Lasipalatsin kohdalla sijainneessa Turun kasarmissa. Helsinkiläiset tutkivat rakennuksen raunioita 13.4.1918. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo


Valtiorikosoikeudenkäynneissä tuomittiin Helsingissä teloitettaviksi 71 henkeä. Tästä joukosta miltei kaikki tuomittiin murhasta. Heidät teloitettiin Suomenlinnassa ja haudattiin Santahaminaan.

Santahaminan hautausmaasta ei tullut paikkaa, jonne omaiset olisivat voineet tulla muistelemaan vainajiaan. Sen päälle lapioitiin vuonna 1920 metrin hiekkakerros, kun alueelle tehtiin ilmavoimien lentokenttä. Suljetulle sotilassaarelle ei päässyt. Santahaminassa palvelleet sotilaat eivät alueesta tienneet.
 

Osa antoi väärän nimen

Hautausmaa katosi olemasta, kunnes se jälleen muistettiin. Jatkosodan jälkeen 1940-luvun lopussa hautausmaalle rakennettiin muistomerkki ja kommunistit järjestivät siellä muistotilaisuuksia. Kun vanhat punakaartilaiset kuolivat, hautausmaa unohtui jälleen ja jäi puolustusvoimien hoidettavaksi.

– 2000-luvun alussa ihmeteltiin ihan julkisesti, voiko täällä olla hautausmaata. Kyllä se on täällä koko ajan ollut, sitä ei vain enää ollut ihmisten muistissa. Nyt tämä on Helsingin kaupungin rakennusviraston hoidossa.

Niemisen johtaman sotasurmaprojektin avulla hautausmaalle haudattujen nimet ovat nyt selvillä. Eivät kuitenkaan ihan kaikki, sillä kaikki sinne haudatut eivät edes tienneet virallista nimeään ja toisilla oli syynsä esiintyä väärällä nimellä.
 

Kun vanhat punakaartilaiset kuolivat, hautausmaa unohtui jälleen ja jäi puolustusvoimien hoidettavaksi."
 

– Tilanne oli vähän sama kuin nyt turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksissa. Ihmisille, joilla ei ole henkilöpapereita, pyrittiin löytämään identiteetti. Osa antoi väärän nimen. Jotkut puolestaan vaihtoivat leirillä vaatteita kuolleen vankitoverinsa kanssa kadottaakseen siten jälkensä, sillä takeissa oli vankinumerot, selvittää Nieminen.

Sodassa kuolleiksi luullut eivät todellisuudessa kaikki kuolleet. Projektin avulla on selvinnyt, että moni eli vielä vuosikymmeniä sodan jälkeen.

– Epäselviä nimiä meillä on vielä 54. Toivoisin, että meihin ottaisivat rohkeasti yhteyttä ne, jotka epäilevät esivanhempansa kuolleen Helsingin leireillä tai taisteluissa, rohkaisee Jarmo Nieminen.
 

Raakuus on sodan väline

Hautausmaan tarina kertoo omaa kieltään siitä, millainen sota sisällissota on.

– Sisällissota on sota, joka ei noudata sääntöjä. Raakuus on sisällissodan keskeinen väline ja joukkoraiskauksia ja murhia kohdistetaan vastapuolen siviileihin. Taisteluissa käytetään lapsisotilaita, joiden moraalinen taju ei ole vielä kehittynyt. Suomessakin osapuolet käyttivät liikkuvia partioita, jotka syyllistyivät terroriin, selvittää Nieminen.

Sisällissodassa tutuista ihmisistä, jopa sukulaisista, tulee vihollisia. Suomessa osa päätyi sotaan vapaaehtoisesti, mutta moni pakolla, väenottojen kautta. Toisaalta kaikkia sota ei koskettanut, sillä sitä käytiin lähinnä rautateiden varsilla.

Jaa tämä artikkeli: