Piispa Tapio Luoma ei usko Jumalaan saadakseen hyviä selityksiä. ”Usko ei ratkaise älyllisiä ongelmiani. Uskon, koska en voi muuta”, hän sanoo. Kuva: Jukka Granström
Sisimmän kokemus on kaikkein tärkein
Kun tämän vuoden helmikuussa virkaansa vihitty Espoon hiippakunnan piispa Tapio Luoma, 50, katsoo kohta taakse jäävää vuotta, moni uutinen pysäyttää hänet pohtimaan yksilön kokemuksen ja yhteisön välistä suhdetta.
Mikä yhteiskunnassa on mennyt pieleen, kun perheenisä surmaa itsensä ja kaikkein läheisimmät ihmisensä? Missä yhteisöllisyyden voima on silloin, kun ihminen joutuu syrjään ja jää yksin? Miksi en saa otetta siitä, kuinka uutisten talouspuhe vaikuttaa elämääni?
Tapio Luoman mukaan nykyihmisen tapa ymmärtää asioita ei tavoita yksittäisen ihmisen kokemusta. Ongelman juuret ovat syvällä aatehistoriassa: vielä renessanssin aikana yksityistä ja erityistä pidettiin arvossa, mutta sen jälkeen pyrkimys kattavaan tietoon työnsi yksilön sivuun.
”Tässä tulemme joulun merkitykseen”, Tapio Luoma sanoo.
Jouluevankeliumi kertoo Luoman sanoin ”täysin pistemäisestä” historian tapahtumasta, joka sijoittuu mitättömään Rooman imperiumin kolkkaan. Keskipisteessä on yksityisen ihmisen intiimi tilanne, ja keisari Augustukselle ja paikalliselle maaherralle on annettu mitättömät sivuroolit.
”Joulu osoittaa, että sillä, mikä on äärimmäisen yksityistä, intiimiä ja ihmisen todellisuuteen tulevaa, on samalla laajimmat mahdolliset mittasuhteet. Yksityinen kokemukseni onkin Jumalalle äärimmäisen arvokas.”
Uudet polut löytyvät
Vielä vuosi sitten Tapio Luoma toimi kirkkoherrana Seinäjoella, vahvojen herätysliikkeiden ja vakaan kirkkoon kuulumisen Lakeudella. Nyt koti ja työpaikka löytyvät kaupungista, jonka asukkaista vajaat 70 prosenttia kuuluu kirkkoon, ja heistäkin suuren osan kynnys eroamiseen on matala.
Luoma ei ole kuitenkaan kokenut kulttuurishokkia. Vastoin yleisiä mielikuvia Espoosta ja eteläisestä hiippakunnasta on löytynyt paljon ihmisiä, joiden side kirkkoon on vahva.
”Monille seurakuntalaisille oma kotiseurakunta on tärkeä. Väki, joka toimii työntekijöinä ja luottamustehtävissä, kokee tehtävänsä mielekkäinä ja haluaa palvella”, Luoma sanoo.
Ensimmäisinä kuukausina piispan vapaa-aika on kulunut muuttopuuhissa, kun koti on siirtynyt kuorma kerrallaan Espoon Nöykkiöön. Vielä on liian aikaista sanoa, mitkä uuden kotikaupungin paikat muodostuvat kiinnekohdiksi.
Mutta uudet lenkkipolut ovat jo löytyneet. Tapio Luoma juoksee määrätietoisesti, vaikkakin omien sanojensa mukaan vain muutamia kilometrejä kerrallaan. Lumitalvikaan ei aiheuta pitkiä taukoja.
”Lenkki jää harvoin väliin, ellei nyt aivan kaatamalla sada”, Luoma sanoo.
Toisin kuin aikaisemmin kirkkoherrana, piispa on saanut lenkkeillä omassa rauhassaan keräämättä tunnistavia katseita.
Piispa valtakunnan rajalla
Heinäkuussa vanhoillislestadiolainen liike piti Suviseurat Lopella, piispa Luoman kotikentällä. Kirkon suurin herätysliike on pysynyt viime vuosina otsikoissa lapsiin kohdistuneen seksuaalisen väkivallan käytyä ilmi. Toukokuussa Kotimaa-lehti (31.5.) raportoi, että ahdistaviksi koetut hoitokokouskäytännöt jatkuvat liikkeessä edelleen.
Luoma kävi paikan päällä ja puhui Suviseuroihin kokoontuneelle väelle kutsuvierastilaisuudessa. Piispa korosti, että kirkko on itsessään hengellinen yhteisö, joka on saanut tehtävänsä Kristukselta. Viestin kärki oli mietitty tarkasti.
Vanhoillislestadiolainen liike toimii kirkon piirissä, mutta sen opetuksessa liike samastuu tiukasti rajattuun Jumalan valtakuntaan, jonka ulkopuolella ei käytännössä ole pelastusta. Herätysliike ei hyväksy keskuudessaan myöskään naisten pappeutta.
Vanhoillislestadiolaisuuden rajat tulivat näkyviin maaliskuussa, kun vanhoillislestadiolainen nainen Mari Leppänen vihittiin arkkihiippakunnan papiksi. Turun rauhanyhdistyksestä annettiin ymmärtää, että Leppänen jäi vihkimyksen myötä Jumalan valtakunnan ulkopuolelle.
Viime sunnuntaina piispa Luoma vihki papiksi niin ikään vanhoillislestadiolaisen Meri-Anna Hintsalan. Luoma kommentoi vihkimystä Kotimaa24.fi-uutissivustolle toteamalla, että Hintsala jatkaa pappina ”Jumalan valtakunnan tehtävissä”.
Luoma korostaa, että vanhoillislestadiolainen liike tai mikään muukaan yhteisö ei voi piirtää ympärilleen Jumalan valtakunnan rajoja.
”Suomen evankelisluterilainen kirkko on osa maailmanlaajaa Jumalan valtakuntaa, matkalla olevaa Jumalan kansaa, jonka yhteinen päämäärä on ajan rajan tuolla puolen. Mikä tahansa empiirinen yhteisö, joka opettaa, että vain se on Jumalan valtakunta, on itseymmärryksessään hakoteillä, olkoon se sitten pieni tai suuri.”
Piispa toteaa, että kädenvääntö oikeassa olemisesta ja Martti Lutherin opetuksen parhaasta ymmärtämisestä kuuluu kaikkien herätysliikkeiden menneisyyteen. Nykytilanteessa on uutta se, että media nostaa rajankäynnin julkisuuteen.
Luoma pitää viime vuosien julkista keskustelua vanhoillislestadiolaisen liikkeen kannalta myönteisenä asiana. Hän korostaa, että herätysliikkeellä on kirkolle paljon annettavaa, ja sen kääntyminen sisäänpäin olisi suuri vahinko. Luoma arvioi, että turvarajan piirtäminen ulkopuolisiin ei ole vanhoillislestadiolaisuuden ydintä.
”Nyt vanhoillislestadiolaiselta liikkeeltä kysytään, mikä on lopulta tärkeintä. Onko turvallisuuden lähde ylösnoussut Jeesus Kristus vai se, että ihminen saa määritellä Jumalan valtakunnan rajat. Jos luemme Raamattua ja varsinkin psalmeja, näemme, että niissä ihminen kokee turvaa nimenomaan Jumalassa.”
Julkinen vai hiljainen tunnustus?
Viime vuosina Luoma on keskustellut paljon ihmisten kanssa, joiden tausta on henkilökohtaista uskonratkaisua korostavan viidennen herätysliikkeen piirissä. Moni ”viidesläinen” on joutunut ilmaisemaan hengellisyyttään tavalla, joka tuntuu omalle persoonalle vieraalta. Seurauksena on ollut ahdistustiloja ja joskus jopa henkisiä traumoja.
Luoma kiinnittää huomiota erityisesti odotukseen, jonka mukaan kristityn pitää tietää, milloin hän on tullut uskoon, ja olla valmis kertomaan siitä julkisesti.
”Kaikilla ei ole ollut elämässään tiettyä hetkeä ja voimakkaita fiiliksiä. Moni on joutunut tilanteeseen, johon ei ole itse vapaaehtoisesti halunnut”, Luoma sanoo.
”Kun uskonyhteisö odottaa jäseniltään aivan tietynlaista uskon ilmaisutapaa, tuloksena on helposti käytäntöjä, jotka vievät uskonnolliseen pakkopaitaan. Kun ihminen tulee tällä tavalla haavoitetuksi, vastareaktio kristillisyyttä ja kirkkoa kohtaan saattaa olla hyvin voimakas.”
Myös tässä kysymyksessä piispan ajatukset johtavat kirkkoon. Luoman mukaan jumalanpalvelus tarjoaa mahdollisuuden ilmaista uskoa ja kuunnella omia kysymyksiään turvallisessa ympäristössä.
”Saan olla mukana yhteisössä, joka tunnustaa uskonsa kolmiyhteiseen Jumalaan samalla tavalla kuin aikaisemmat sukupolvet. Vaikka en ymmärrä kaikkea ja minun on vaikea saada uskosta rationaalista otetta, epävarmanakin olen mukana kirkon uskossa.”
Siinä piispa on kuitenkin viidesläisten kanssa samoilla linjoilla, että uskon ei pidä olla laimeaa, vaan se saa näkyä ulos ja heijastua koko elämään. ”Jos puhumme pelkästään kirkon jäsenyydestä, ihmisille voi syntyä vaikutelma, jonka mukaan verotulot olisivat kirkolle se tärkein asia.”
Turha kamppailu julkisesta tilasta
Kun Tapio Luoma puhui syyskuun lopulla hiippakuntansa kirkkoherroille ja talousvastaaville, hän totesi, että kirkon työntekijöiden tunnemaastoon on astunut alakulo ja kysely oman työn arvostuksesta. Luoma korosti kuitenkin, että kirkon työntekijän itsetunto ei perustu voimantuntoon, vaan sanomaan, joka ei anna aihetta alakuloon.
Alakulon tunne on ymmärrettävä, sillä kirkon lokakuussa julkaistu nelivuotiskertomus Haastettu kirkko tarjoilee enimmäkseen laskevia lukuja. Nelivuotisjaksolla 2008–2011 sekä säännöllinen että satunnainen osallistuminen seurakunnan toimintaan vähentyi. Sitoutuminen kirkon uskoon on ohentunut tuntuvasti ja jäsenistä 24 prosenttia on harkinnut eroamista.
Luoma korostaa, että kirkko ei voi eristäytyä ja suojautua länsimaisen aatehistorian nykyiseltä vaiheelta.
”Näihin aikoihin saakka olemme tottuneet siihen, että kirkolla on vahva asema ja meitä kuunnellaan, mutta jatkossa tilanne ei välttämättä ole sellainen. Tähän saakka kirkko on opettanut suomalaisille, mikä on oikein ja mikä väärin. Nyt kirkkoa itseään opetetaan ja se on moraalisen paheksunnan kohde”, Luoma vertailee.
Uusi tilanne näkyy esimerkiksi vaatimuksissa, joiden mukaan koulujen pitäisi luopua kristillisistä jouluperinteistä. Vaatimusten taustalla on ajatus, jonka mukaan julkisen tilan pitäisi olla uskonnollisesti neutraali.
Piispa Tapio Luoma ei pidä katsomuksellisesti neutraalia tilaa edes periaatteessa mahdollisena. Kaikkien linjausten taustalla on jokin arvovalinta.
”Keskustelu ei saisi johtaa siihen, että julkisesta tilasta pitää kamppailla, ja kamppailussa syntyy voittajia ja häviäjiä. Positiivinen uskonnonvapaus ei tarkoita kamppailua vaan sitä, että julkinen tila on avoin eri tavalla uskoville ja ajatteleville”, hän korostaa.
Tänä vuonna Tapio Luoman joulunviettoon ei kuulu piispallisia velvoitteita. Aatto kokoaa yhteen kolme jo aikuista lasta ja isovanhemmat. Joulukirkossa käydään joko aattona tai joulupäivänä. ”Tärkeintä on yhdessä oleminen ja juuri siitä hetkestä nauttiminen”, Luoma sanoo.
Joulukirkkoon menemistä harkitsevalle, ehkä tottumattomalle kirkossa kävijälle piispa antaa yksinkertaisen neuvon.
”Tärkeintä ei ole se, mitä tapahtuu alttarilla, saarnatuolissa tai urkuparvella, vaan se, mitä tapahtuu omassa sisimmässä.”
Jaa tämä artikkeli: