”Olin 16-vuotias ja asuimme Korsossa. Kaverini Antti asui naapurissa. Olimme sopineet, että tapaamme myöhemmin jouluaattoiltana, kun jouluruoat on syöty ja lahjat avattu.

Kun perhejoulu oli vietetty, otimme mukaamme eväät ja luistimet ja lähdimme läheiselle luistinradalle. Kentällä ei tietenkään yöaikaan ollut valoja, joten sytytimme kynttilöitä.

Luistelimme ja söimme kinkkuvoileipiä ja karkkeja. Joimme äitini tekemää kuumaa kaakaota. Emme olleet retkellämme kovin kauan, sillä silloin oli tosi kova pakkanen ja kylmä tuli äkkiä. Minulla oli jalassa mummin tekemät pitkät yli polven ulottuvat villasukat, jotka kyllä lämmittivät. Sukat ovat minulla vieläkin.

Seuraavana aamuna kuudelta istuimme kirkon penkissä joulukirkossa Antin kanssa. Kirkkoherra Pentti Perttula saarnasi perinteisen joulusaarnansa. Olimme yöllisestä reissustamme sen verran väsyneitä, että kun kuului torvella soitettu ensimmäinen epävireinen sointu Enkeli taivaan -virrestä, purskahdimme nauruun.

Vanhempamme käskivät meidät pois kirkosta. Mutta ei tästä romanttista juttua saa, sillä olimme Antin kanssa vain sydänystäviä.”

Tärkeitä läheisiä

Heikki Heikurinen,
Vantaan seurakuntien Suurella Sydämellä
-projektityöntekijä:

”Minulla on aina ollut turvallinen joulu, eivätkä aatot erotu toisistaan. Olen saanut olla hyvässä seurassa. Meidän perheellämme on tapana viettää joulu appivanhempieni luona. Siellä on kaikki joulutarjoilut valmiina.

Vuosi 2004, jolloin oli tsunamikatastrofi, on jäänyt mieleen, vaikka eihän se jouluna tapahtunut, mutta kinkkua sulatellessa kuitenkin. Joulusaarnat oli pidetty ja ihmisten mieli oli vielä joulutunnelmissa.

Olin onnettomuuden jälkeen Helsinki-Vantaan lentokentällä avustustyöntekijänä. Apumme oli henkistä tukea, mutta myös uhrien ja heidän omaistensa fyysisistä tarpeista huolehtimista. Autoimme esimerkiksi ihmisiä löytämään toisensa.

Tunnelmassa oli iso ero, kun menin lentokentältä kotiin. Tajusi arvostaa omia läheisiä ja perinteitä ja sitä, että saa olla joulunaikaan yhdessä.”

Rauhallista tunnelmaa

Elina Vepsäläinen,
Hakunilan seurakunnan vs. diakoniatyöntekijä:

”Pari vuotta sitten olin jouluna töissä. Työskentelin ohjaajana kehitysvammaisten asuntolassa, jossa tavallisesti oli seitsemän asukasta. Sinä jouluna vain yksi asukas vietti joulun siellä. Kaikki muut olivat lähteneet koteihinsa ja sukulaistensa luokse joulunviettoon. Meitä ohjaajia oli paikalla kaksi.

Kävimme kaikki kolme kirkossa jouluaaton hartaudessa. Minusta oli ihmeellistä, että sain istua kirkossa ihan rauhassa, sillä kolmen lapsen äitinä olin tottunut hiukan toisenlaiseen menoon. Hartauden jälkeen palasimme asuntolaan, söimme jouluruokaa, kuuntelimme joulumusiikkia levyiltä ja teimme palapelejä. Asukas kävi joulusaunassa. Siinä se ilta meni.

Kun työvuoroni loppui, lähdin tyhjään kotiimme. Mieheni ja lapset olivat sukulaisten luona viettämässä joulua, niin kuin meillä on tapana. Minulla oli yksinäinen, rauhallinen ja helppo joulu, vaikka olin töissä. Ei tarvinnut tehdä jouluvalmisteluja eikä korjata lattialta lahjapapereita lasten jäljiltä. Jouluaamuna menin vielä aamuvuoroon. Sen jälkeen matkustin perheeni luokse mummolaan. Lapset olivat sitä mieltä, että äiti ei enää saa olla jouluna töissä.

Oikeastaan se oli aika opettavainen joulu: aina joku viettää joulua yksin. Kuinka paljon yksinäisiä jouluja onkaan?”

Lämmintä kodinhenkeä

Jari Niemelä,
Vantaankosken seurakunnan ylivahtimestari:

”Asuimme Katajanokalla ja oli jouluaaton aatto. Meillä oli jo kuusi, mutta jostain syystä sen kaikki neulaset olivat varisseet ja minun piti hakea uusi.

Työkaverini oli luvannut, että häneltä saan uuden kuusen. Hän kun oli saanut joltain mainostoimistolta kaksi hopeakuusta. Kuusi piti hakea Espoosta. Olin myös lupautunut hakemaan vielä joitakin lahjoja kauppiasystävältäni Haagasta.

Kodinkonekauppiasystävälläni oli ollut kiireinen myyntipäivä, ja hänellä oli vielä vaimolleen lahja ostamatta, eikä autokaan ollut käytettävissä, kun vaimo tarvitsi sitä. Miten hän ehtisi ostoksille? Ystäväni kysyi, josko minä voisin kyyditä hänet. Niin tein, ja olimme kaupassa kymmentä vaille ennen sulkemisaikaa ja ystäväni ehti kuin ehtikin ostaa vaimolleen punaisen oloasun.

Kiireisen päivän jälkeen totesimme, että huh huh! Kaikki oli tehty: kuusi oli auton katolla ja lahjat oli ostettu. Päätimme, että menemme kotiini glögille. Vaimo oli tehnyt riisipuuroa, jota söimme yhdessä kaiken sähellyksen jälkeen.

Nyt jo edesmennyt ystäväni muisteli usein juuri tätä joulua ja lämmintä puurohetkeä kodissamme. Usein ajattelemme, että ’just nyt en ehdi’, mutta kannatti ehtiä auttaa ystävää. Siitä alkoi joulu ja joulumieli.”

Hupia joulupukista

Irene Juvonen,
Rekolan seurakunnan lastenohjaaja:

”Viime jouluna kävelin siskoni kanssa kauppakeskuksessa ja meitä vastaan tuli joulupukki, joka huusi minulle: ’Terve Irene!’ Siskoni ihmetteli, miten joulupukki voi tietää minut nimeltä. Sanoin hänelle, että totta kai pukki tietää nimeni, koska olen ollut niin kiltti.

Tuli jouluaattoilta, mutta en yhtään tiennyt, mihin aikaan joulupukki tulisi meille. Olin päästämässä kissaa ovesta ulos, kun huomasin pihalla liikettä. Se oli joulupukki. Ilahduin niin, että kiljuin ja huusin yhtä aikaa tosi lujalla äänellä: ’Ihanaa, joulupukki!’

Naapuritalossa oli poika yläkerran ikkunalla tupakoimassa, ja hän pelästyi joko minun kiljumistani tai joulupukkia niin, että hänkin kiljaisi ja oli pudota alas. Joulupukki taas säikähti meitä ja potkaisi vahingossa pihamaalla olevan lasisen kynttilälyhdyn kumoon, ja se meni sirpaleiksi.

Joulupukki ei tiennyt, tullako meille vai naapuriin, ja totesi: ’Taitaa olla Peijas seuraava paikka mihin mennään, sellaiset rytmihäiriöt teistä sain.’

Joulupukin aiheuttamasta ketjureaktiosta riitti iloa perheelleni vielä juhannuksena, kun maasta löytyi lyhdyn sirpaleita. Viime vuoden paksun lumikerroksen seasta en ollut kaikkia siruja löytänyt.”