Juhlallinen kulkue, pitkiä pukuja, ulkomaisia kunniavieraita, presidentti ja pääministeri, musiikkiesityksiä, puheita ja rukouksia.

Hymyjä ja hartaita hetkiä.

Aamupalan lomassa katson televisioista Helsingin uuden piispan Irja Askolan virkaan vihkimistä. Kyynel nousee silmäkulmaan, kun mies toisensa perään kysyy ”tahdotko” ja Irja tahtoo. Hän polvistuu ja erilaisiin viittoihin ja kaapuihin pukeutunut joukko laskee kätensä hänen päälleen. Sen jälkeen myös Irjalle annetaan oma viitta sekä sauva.

Käynnissä ovat hienot kekkerit. Vain yksi puuttuu: selostus.

Sohvaperunaseurakuntalaisessa herää monta kysymystä: Keitä nuo jätkät oikein on, ja onko siellä kaapujen alla joku nainenkin? Miksi niillä on tuollaiset oudot hatut? Kuka siellä Tarja Halosen ja Pentti Arajärven vieressä istuu? Oliko se Helsingin kaupunginjohtaja, joka luki Raamattua?

Mieleen nousevat monet television äärellä itkemäni prinsessahäät. Niitä on siivittänyt selostaja Eila-Maija Mirolybovin matalan rauhallinen ääni, eikä se ole vienyt kirkollisen toimituksen pyhyydestä tippakaan, päinvastoin.

Viime sunnuntaina vietetty piispallinen juhlamessu olisi ollut oiva tilaisuus kertoa television katsojille kirkollisista tavoista ja asuista sekä niiden symboliikasta. Esitellä kirkollista väkeä ja kirkonpenkissä istuvia valtiovallan edustajia. Avata pyhää toimitusta ja pyhien yhteyttä myös asiaan vihkiytymättömille.