Yksi 1900-luvun kansanmurhista tapahtui Kambodzhassa, jossa Pol Potin hirmuhallinnon aikana kuoli noin 1, 7 miljoonaa ihmistä. Uhrien kalloja on koottu muistomerkkiin Phnom Penhissä.
Sotien ja kansanmurhien vuosisata
Kaksi totalitaarista järjestelmää nousi valtaan 1900-luvulla: fasismi ja kommunismi. Kumpikin jätti jälkeensä kymmeniä miljoonia kuolleita, mutta myös demokraattisissa yhteiskunnissa tehtiin pahaa jälkeä. Esimerkiksi rodunjalostusta eli eugeniikkaa, jota perusteltiin darvinismilla, harrastettiin pitkälle 1950-luvulle. Sven Lindqvist kertoo siitä järkyttäviä esimerkkejä kirjassaan Tavoitteena kansanmurha.
Lindqvistin kirja sopii hyvin johdatukseksi siihen, mihin ihminen pahimmillaan kykenee. Yhdistämällä teoriaa luonnonvalinnasta, vanhoja rotuennakkoluuloja ja kyynistä politiikkaa löydettiin hyviä perusteluja niin aktiivisille kansanmurhille kuin välinpitämättömyydelle.
Esimerkiksi Kenian maumau-kapinassa britit sovelsivat natsien menetelmiä. Lindqvist esittää myös hyvän kysymyksen: jäikö suuri osa sotarikollisista tuomitsematta, koska liittoutuneet rikkoivat itse sodan sääntöjä Saksan ilmapommituksissa?
Sotainnosta karuun todellisuuteen
Ruotsalainen Peter Englund on aiemminkin osoittanut olevansa erinomainen historian popularisoija. Uusimmassa kirjassaan hän käsittelee ensimmäistä maailmansotaa mikrohistoriallisesti, sotaan tavalla tai toisella osallistuneiden miesten ja naisten elämäntarinoiden kautta.
Kirjan nimi Sodan kauneus ja kauheus tuntuu ensin oudolta. Mitä kaunista sodassa muka on? Mutta itse asiassa nimi on osuva. Maailmanpalon syttyessä monet kirjan henkilöistä suhtautuivat siihen innolla, kuka nationalistisesti, kuka seikkailua odottaen. Sodan todellisuus paljastui paitsi paljon kuvatuilla länsirintaman kuoleman kentillä myös eksoottisemmilla rintamilla, kuten Afrikassa ja Turkissa. Eteläamerikkalaisen palkkasoturin kuvaus turkkilaisten toimeenpanemasta kansanmurhasta Armeniassa on hyytävää luettavaa.
"Suomen sisällissodan 36 000 uhrista suurin osa kuoli
taistelujen ulkopuolella."
Ensimmäinen maailmansota antoi myös monille pienille kansakunnille mahdollisuuden itsenäisyyteen. Yksi niistä oli Suomi, jossa vapautuminen Venäjästä merkitsi myös sisällissotaa. Siemenet sille kylvettiin koko ajan kiihtyneessä vihankylvössä, jota sekä punaiset että valkoiset harrastivat.
Suomen sisällissodan 36 000 uhrista suurin osa kuoli taistelujen ulkopuolella. Mikä johti vastustajien demonisointiin? Siihen antaa puuduttavankin perusteellisen vastauksen Juha Siltala. Hän käy kirjassaan läpi sotaa edeltänyttä ja sen aikaista vastakkainasettelua psykohistorian näkökulmasta. Aitoja luokkaristiriitoja pahensi propaganda, joka tuskin olisi voinut johtaa muuhun kuin kauheaan lopputulokseen.
Hitleristä Kimien Koreaan
Ensimmäisen maailmansodan lopputulos mahdollisti myös Adolf Hitlerin valtaannousun. Brittiläisen historioitsijan Ian Kershawin mukaan hänenkaltaisensa mies ei olisi voinut nousta valtaan missään muualla kuin juuri tappion kärsineessä Saksassa. Yli 900-sivuinen elämäkerta antaa tähän vankat perustelut.
Mielenkiintoista Kershawin kirjassa on Hitlerin persoonan käsittely. Hän oli työtä vieroksuva ja taiteilijan haaveissaan pettynyt mies, jolla oli yksi hyvin poikkeuksellinen kyky. Hän oli äärimmäisen taitava demagogi, kansankiihottaja. Politiikka oli hänelle ensi sijassa propagandaa ja jatkuvaa uhkapeliä, esimerkiksi hallinto ei häntä kiinnostanut. Persoonana hän oli sisäisesti ontto ja samastui täysin rooliinsa myyttisenä Führerinä.
Hitler osasi taitavasti käyttää hyväkseen vastustajiensa heikkouksia ja otti valtavia riskejä. Hän ei noussut valtaan kapinalla vaan demokraattista järjestelmää hyödyntämällä. Hänen juutalaisvastaisuuteensa sai vastakaikua monissa saksalaisissa ja johti lopulta teolliseen tappamiseen. Selkeää vastavoimaa ei Hitlerille pystytty muodostamaan, sillä hänen valtaannousunsa ajoi liian monien etuja. Sitten olikin jo liian myöhäistä.
Hitler ei kuitenkaan ollut viime vuosisadan ainoa diktaattori, eivätkä saksalaiset ainoa manipuloitu kansa. Myöskään keskitys- ja vankileirit eivät loppuneet Hitlerin tai Stalinin kukistumiseen.
Siitä, millaista on elää nykypäivän totalitaarisen järjestelmän armoilla, saa kuvan lukemalla Kang Chol-hwanin ja Pierre Rigoulot´n kirjan Pjongjangin akvaariot. Pohjois-Korean Kimien diktatuuri pysyy pystyssä armottoman kurin avulla. Muu maailma katselee sivusta, sillä maalla on ydinase. Kun näin on, miljoonat ihmiset saavat odottaa, josko järjestelmä joskus kaatuisi sisältäpäin.
Pauli Juusela
Kang Chol-hwan & Pierre Rigoulot:
Pjongjangin akvaariot. Siltala 2009.
Peter Englund: Sodan kauneus ja kauheus.
WSOY 2009.
Ian Kershaw: Hitler. Otava 2009.
Sven Lindqvist: Tavoitteena kansanmurha. Like 2009.
Juha Siltala: Sisällissodan psykohistoria. Otava 2009.
Sodan arvet
Irja Wendisch: Me sotilaiden lapset.
Ajatus Kirjat 2009.
Irja Wendisch kertoo osin omakohtaisessa kirjassaan, miten toinen maailmansota ja isän sodankäynti näkyivät hänen perheensä henkisessä ilmastossa. Vuonna 1955 syntyneen Wendischin lapsuutta leimasivat isän lyhytpinnaisuus ja juopottelureissut, jotka päättyivät väkivaltaisiin purkauksiin.
Wendisch on ennenkin kirjoittanut sodasta, mutta vasta nyt hän uskaltautuu juurilleen. Oma uupumus pani hakemaan pahoinvoinnin syitä menneestä, isän vaietuista sotamuistoista.
Kirjassa rakennetaan sodan traumoista siltaa 1950- ja 1960-luvuilla syntyneiden sotilasisien lasten pahoinvointiin. Voisiko tuon ikäpolven kyvyttömyyttä tunnistaa omia tarpeitaan ja tunteitaan selittää kansakunnan yhteisellä sotatraumalla?
Wendisch tukeutuu psykiatrien havaintoihin. Monet sodan kokeneet kärsivät henkisistä kovettumista. Psyyke puolustautuu kivuliailta muistoilta depressiivisellä tai maanisella asenteella. Ihminen vuoroin torjuu sodan traumat kokonaan vetäytymällä maailmasta, vuoroin vaalii loistavan sotasankarin myyttiä. Monelle sotilasisän lapselle ovat tuttuja niin isän masennus kuin juopotteluun huipentuvat maaniset kaudet.
Kiinnostava on havainto siitä, että ruumiillisesti vammautuneet veteraanit selviytyivät traumastaan paremmin nimenomaan vammansa turvin. Sen avulla sotilas voi hoitaa myös henkistä vammaansa. "Henkinen vointikin paranee askel askeleelta samalla kun kuume laskee ja ruumiillinen tuska vähenee", kirjoittaa Wendisch. Psyykkisesti vammautuneille ei suotu samaa lupaa työstää traumaansa.
Kun sodasta vaikenevien isien oirehtiminen syö äitien voimat, lapsista tulee helposti äitiensä kumppaneita ja kanssakestäjiä. Liian varhain itsenäistyneet lapset oppivat omillaan pärjäämisen eetoksen. Kun isä elää sodan haavoja yhä uudelleen, lapsi välttää suuria mielenliikutuksia viimeiseen asti. Tämä syö hänen henkistä vastustuskykyään, ja kun hän myöhemmin elämässään kohtaa menetyksiä ja sairauksia, on niiden käsittely erityisen työlästä.
Kirja on arvokas puheenvuoro siitä, miten historia elää meissä. Esimerkkitarinoita on liikaa, eikä niiden todistusvoima sotatraumojen vaikutusten kannalta aina oikein jäsenny. Silti muistojen ja tunteiden herättäjänä kirja on paikallaan. Se auttaa varmasti monia näkemään uudelta kannalta omaa ja sukunsa psykohistoriaa — ja toivottavasti rohkaisee puhumaan kipeistä muistoista.
Kristina Svensson
Jaa tämä artikkeli: